DRM and MSFT: A Product No Customer Wants

From The Cory Doctorow Wiki

Quote

Metadata

Published

June 17, 2004

Website

craphound.com (original text), archive.org (video)

Download

Video: Ogg (94.2 MB), mp4/H.264 (387.1 MB), MPEG2 (124.2 MB), Torrent with all formats.

Audio: It's an old video and the audio quality is not great. If you prefer a cleaner version, but narrated by a less enthusiastic speaker, check out the version read by Jason Kottke.

About

«This talk was originally given to Microsoft's Research Group and other interested parties from within the company at their Redmond offices on June 17, 2004.»

License

Creative Commons Public Domain Certification

Summary

Transcript

Greetings fellow pirates! Arrrrr!

I'm here today to talk to you about copyright, technology and DRM, I work for the Electronic Frontier Foundation on copyright stuff (mostly), and I live in London. I'm not a lawyer – I'm a kind of mouthpiece/activist type, though occasionally they shave me and stuff me into my Bar Mitzvah suit and send me to a standards body or the UN to stir up trouble. I spend about three weeks a month on the road doing completely weird stuff like going to Microsoft to talk about DRM.

I lead a double life: I'm also a science fiction writer. That means I've got a dog in this fight, because I've been dreaming of making my living from writing since I was 12 years old. Admittedly, my IP-based biz isn't as big as yours, but I guarantee you that it's every bit as important to me as yours is to you.

Here's what I'm here to convince you of:

  1. That DRM systems don't work
  2. That DRM systems are bad for society
  3. That DRM systems are bad for business
  4. That DRM systems are bad for artists
  5. That DRM is a bad business-move for MSFT

It's a big brief, this talk. Microsoft has sunk a lot of capital into DRM systems, and spent a lot of time sending folks like Martha and Brian and Peter around to various smoke-filled rooms to make sure that Microsoft DRM finds a hospitable home in the future world. Companies like Microsoft steer like old Buicks, and this issue has a lot of forward momentum that will be hard to soak up without driving the engine block back into the driver's compartment. At best I think that Microsoft might convert some of that momentum on DRM into angular momentum, and in so doing, save all our asses.

Let's dive into it.

DRM systems don't work

This bit breaks down into two parts:

  1. A quick refresher course in crypto theory
  2. Applying that to DRM

Cryptography – secret writing – is the practice of keeping secrets. It involves three parties: a sender, a receiver and an attacker (actually, there can be more attackers, senders and recipients, but let's keep this simple). We usually call these people Alice, Bob and Carol.

Let's say we're in the days of the Caesar, the Gallic War. You need to send messages back and forth to your generals, and you'd prefer that the enemy doesn't get hold of them. You can rely on the idea that anyone who intercepts your message is probably illiterate, but that's a tough bet to stake your empire on. You can put your messages into the hands of reliable messengers who'll chew them up and swallow them if captured – but that doesn't help you if Brad Pitt and his men in skirts skewer him with an arrow before he knows what's hit him.

So you encipher your message with something like ROT-13, where every character is rotated halfway through the alphabet. They used to do this with non-worksafe material on Usenet, back when anyone on Usenet cared about work-safe-ness – A would become N, B is O, C is P, and so forth. To decipher, you just add 13 more, so N goes to A, O to B yadda yadda.

Well, this is pretty lame: as soon as anyone figures out your algorithm, your secret is g0nez0red.

So if you're Caesar, you spend a lot of time worrying about keeping the existence of your messengers and their payloads secret. Get that? You're Augustus and you need to send a message to Brad without Caceous (a word I'm reliably informed means "cheese-like, or pertaining to cheese") getting his hands on it. You give the message to Diatomaceous, the fleetest runner in the empire, and you encipher it with ROT-13 and send him out of the garrison in the pitchest hour of the night, making sure no one knows that you've sent it out. Caceous has spies everywhere, in the garrison and staked out on the road, and if one of them puts an arrow through Diatomaceous, they'll have their hands on the message, and then if they figure out the cipher, you're b0rked. So the existence of the message is a secret. The cipher is a secret. The ciphertext is a secret. That's a lot of secrets, and the more secrets you've got, the less secure you are, especially if any of those secrets are shared. Shared secrets aren't really all that secret any longer.

Time passes, stuff happens, and then Tesla invents the radio and Marconi takes credit for it. This is both good news and bad news for crypto: on the one hand, your messages can get to anywhere with a receiver and an antenna, which is great for the brave fifth columnists working behind the enemy lines. On the other hand, anyone with an antenna can listen in on the message, which means that it's no longer practical to keep the existence of the message a secret. Any time Adolf sends a message to Berlin, he can assume Churchill overhears it.

Which is OK, because now we have computers – big, bulky primitive mechanical computers, but computers still. Computers are machines for rearranging numbers, and so scientists on both sides engage in a fiendish competition to invent the most cleverest method they can for rearranging numerically represented text so that the other side can't unscramble it. The existence of the message isn't a secret anymore, but the cipher is.

But this is still too many secrets. If Bobby intercepts one of Adolf's Enigma machines, he can give Churchill all kinds of intelligence. I mean, this was good news for Churchill and us, but bad news for Adolf. And at the end of the day, it's bad news for anyone who wants to keep a secret.

Enter keys: a cipher that uses a key is still more secure. Even if the cipher is disclosed, even if the ciphertext is intercepted, without the key (or a break), the message is secret. Post-war, this is doubly important as we begin to realize what I think of as Schneier's Law: "any person can invent a security system so clever that she or he can't think of how to break it." This means that the only experimental methodology for discovering if you've made mistakes in your cipher is to tell all the smart people you can about it and ask them to think of ways to break it. Without this critical step, you'll eventually end up living in a fool's paradise, where your attacker has broken your cipher ages ago and is quietly decrypting all her intercepts of your messages, snickering at you.

Best of all, there's only one secret: the key. And with dual-key crypto it becomes a lot easier for Alice and Bob to keep their keys secret from Carol, even if they've never met. So long as Alice and Bob can keep their keys secret, they can assume that Carol won't gain access to their cleartext messages, even though she has access to the cipher and the ciphertext. Conveniently enough, the keys are the shortest and simplest of the secrets, too: hence even easier to keep away from Carol. Hooray for Bob and Alice.

Now, let's apply this to DRM.

In DRM, the attacker is *also the recipient*. It's not Alice and Bob and Carol, it's just Alice and Bob. Alice sells Bob a DVD. She sells Bob a DVD player. The DVD has a movie on it – say, Pirates of the Caribbean – and it's enciphered with an algorithm called CSS – Content Scrambling System. The DVD player has a CSS un-scrambler.

Now, let's take stock of what's a secret here: the cipher is well-known. The ciphertext is most assuredly in enemy hands, arrr. So what? As long as the key is secret from the attacker, we're golden.

But there's the rub. Alice wants Bob to buy Pirates of the Caribbean from her. Bob will only buy Pirates of the Caribbean if he can descramble the CSS-encrypted VOB – video object – on his DVD player. Otherwise, the disc is only useful to Bob as a drinks-coaster. So Alice has to provide Bob – the attacker – with the key, the cipher and the ciphertext.

Hilarity ensues.

DRM systems are broken in minutes, sometimes days. Rarely, months. It's not because the people who think them up are stupid. It's not because the people who break them are smart. It's not because there's a flaw in the algorithms. At the end of the day, all DRM systems share a common vulnerability: they provide their attackers with ciphertext, the cipher and the key. At this point, the secret isn't a secret anymore.

DRM systems are bad for society

Raise your hand if you're thinking something like, "But DRM doesn't have to be proof against smart attackers, only average individuals! It's like a speedbump!"

Put your hand down.

This is a fallacy for two reasons: one technical, and one social. They're both bad for society, though.

Here's the technical reason: I don't need to be a cracker to break your DRM. I only need to know how to search Google, or Kazaa, or any of the other general-purpose search tools for the cleartext that someone smarter than me has extracted.

Raise your hand if you're thinking something like, "But NGSCB can solve this problem: we'll lock the secrets up on the logic board and goop it all up with epoxy."

Put your hand down.

Raise your hand if you're a co-author of the Darknet paper.

Everyone in the first group, meet the co-authors of the Darknet paper. This is a paper that says, among other things, that DRM will fail for this very reason. Put your hands down, guys.

Here's the social reason that DRM fails: keeping an honest user honest is like keeping a tall user tall. DRM vendors tell us that their technology is meant to be proof against average users, not organized criminal gangs like the Ukranian pirates who stamp out millions of high-quality counterfeits. It's not meant to be proof against sophisticated college kids. It's not meant to be proof against anyone who knows how to edit her registry, or hold down the shift key at the right moment, or use a search engine. At the end of the day, the user DRM is meant to defend against is the most unsophisticated and least capable among us.

Here's a true story about a user I know who was stopped by DRM. She's smart, college educated, and knows nothing about electronics. She has three kids. She has a DVD in the living room and an old VHS deck in the kids' playroom. One day, she brought home the Toy Story DVD for the kids. That's a substantial investment, and given the generally jam-smeared character of everything the kids get their paws on, she decided to tape the DVD off to VHS and give that to the kids – that way she could make a fresh VHS copy when the first one went south. She cabled her DVD into her VHS and pressed play on the DVD and record on the VCR and waited.

Before I go farther, I want us all to stop a moment and marvel at this. Here is someone who is practically technophobic, but who was able to construct a mental model of sufficient accuracy that she figured out that she could connect her cables in the right order and dub her digital disc off to analog tape. I imagine that everyone in this room is the front-line tech support for someone in her or his family: would it be great if all our non-geek friends and relatives were this clever and imaginative?

I also want to point out that this is the proverbial honest user. She's not making a copy for the next door neighbors. She's not making a copy and selling it on a blanket on Canal Street. She's not ripping it to her hard-drive, DivX encoding it and putting it in her Kazaa sharepoint. She's doing something *honest* – moving it from one format to another. She's home taping.

Except she fails. There's a DRM system called Macrovision embedded – by law – in every DVD player and VHS that messes with the vertical blanking interval in the signal and causes any tape made in this fashion to fail. Macrovision can be defeated for about $10 with a gadget readily available on eBay. But our infringer doesn't know that. She's "honest." Technically unsophisticated. Not stupid, mind you – just naive.

The Darknet paper addresses this possibility: it even predicts what this person will do in the long run: she'll find out about Kazaa and the next time she wants to get a movie for the kids, she'll download it from the net and burn it for them.

In order to delay that day for as long as possible, our lawmakers and big rightsholder interests have come up with a disastrous policy called anticircumvention.

Here's how anticircumvention works: if you put a lock – an access control – around a copyrighted work, it is illegal to break that lock. It's illegal to make a tool that breaks that lock. It's illegal to tell someone how to make that tool. It's illegal to tell someone where she can find out how to make that tool.

Remember Schneier's Law? Anyone can come up with a security system so clever that he can't see its flaws. The only way to find the flaws in security is to disclose the system's workings and invite public feedback. But now we live in a world where any cipher used to fence off a copyrighted work is off-limits to that kind of feedback. That's something that a Princeton engineering prof named Ed Felten discovered when he submitted a paper to an academic conference on the failings in the Secure Digital Music Initiative, a watermarking scheme proposed by the recording industry. The RIAA responded by threatening to sue his ass if he tried it. We fought them because Ed is the kind of client that impact litigators love: unimpeachable and clean-cut and the RIAA folded. Lucky Ed. Maybe the next guy isn't so lucky.

Matter of fact, the next guy wasn't. Dmitry Skylarov is a Russian programmer who gave a talk at a hacker con in Vegas on the failings in Adobe's e-book locks. The FBI threw him in the slam for 30 days. He copped a plea, went home to Russia, and the Russian equivalent of the State Department issued a blanket warning to its researchers to stay away from American conferences, since we'd apparently turned into the kind of country where certain equations are illegal.

Anticircumvention is a powerful tool for people who want to exclude competitors. If you claim that your car engine firmware is a "copyrighted work," you can sue anyone who makes a tool for interfacing with it. That's not just bad news for mechanics – think of the hotrodders who want to chip their cars to tweak the performance settings. We have companies like Lexmark claiming that their printer cartridges contain copyrighted works – software that trips an "I am empty" flag when the toner runs out, and have sued a competitor who made a remanufactured cartridge that reset the flag. Even garage-door opener companies have gotten in on the act, claiming that their receivers' firmware are copyrighted works. Copyrighted cars, print carts and garage-door openers: what's next, copyrighted light-fixtures?

Even in the context of legitimate – excuse me, "traditional" – copyrighted works like movies on DVDs, anticircumvention is bad news. Copyright is a delicate balance. It gives creators and their assignees some rights, but it also reserves some rights to the public. For example, an author has no right to prohibit anyone from transcoding his books into assistive formats for the blind. More importantly, though, a creator has a very limited say over what you can do once you lawfully acquire her works. If I buy your book, your painting, or your DVD, it belongs to me. It's my property. Not my "intellectual property" – a whacky kind of pseudo-property that's swiss-cheesed with exceptions, easements and limitations – but real, no-fooling, actual tangible *property* – the kind of thing that courts have been managing through tort law for centuries.

But anticirumvention lets rightsholders invent new and exciting copyrights for themselves – to write private laws without accountability or deliberation – that expropriate your interest in your physical property to their favor. Region-coded DVDs are an example of this: there's no copyright here or in anywhere I know of that says that an author should be able to control where you enjoy her creative works, once you've paid for them. I can buy a book and throw it in my bag and take it anywhere from Toronto to Timbuktu, and read it wherever I am: I can even buy books in America and bring them to the UK, where the author may have an exclusive distribution deal with a local publisher who sells them for double the US shelf-price. When I'm done with it, I can sell it on or give it away in the UK. Copyright lawyers call this "First Sale," but it may be simpler to think of it as "Capitalism."

The keys to decrypt a DVD are controlled by an org called DVD-CCA, and they have a bunch of licensing requirements for anyone who gets a key from them. Among these is something called region-coding: if you buy a DVD in France, it'll have a flag set that says, "I am a French DVD." Bring that DVD to America and your DVD player will compare the flag to its list of permitted regions, and if they don't match, it will tell you that it's not allowed to play your disc.

Remember: there is no copyright that says that an author gets to do this. When we wrote the copyright statutes and granted authors the right to control display, performance, duplication, derivative works, and so forth, we didn't leave out "geography" by accident. That was on-purpose.

So when your French DVD won't play in America, that's not because it'd be illegal to do so: it's because the studios have invented a business-model and then invented a copyright law to prop it up. The DVD is your property and so is the DVD player, but if you break the region-coding on your disc, you're going to run afoul of anticircumvention.

That's what happened to Jon Johansen, a Norweigan teenager who wanted to watch French DVDs on his Norweigan DVD player. He and some pals wrote some code to break the CSS so that he could do so. He's a wanted man here in America; in Norway the studios put the local fuzz up to bringing him up on charges of *unlawfully trespassing upon a computer system.* When his defense asked, "Which computer has Jon trespassed upon?" the answer was: "His own."

His no-fooling, real and physical property has been expropriated by the weird, notional, metaphorical intellectual property on his DVD: DRM only works if your record player becomes the property of whomever's records you're playing.

DRM systems are bad for biz

This is the worst of all the ideas embodied by DRM: that people who make record-players should be able to spec whose records you can listen to, and that people who make records should have a veto over the design of record-players.

We've never had this principle: in fact, we've always had just the reverse. Think about all the things that can be plugged into a parallel or serial interface, which were never envisioned by their inventors. Our strong economy and rapid innovation are byproducts of the ability of anyone to make anything that plugs into anything else: from the Flo-bee electric razor that snaps onto the end of your vacuum-hose to the octopus spilling out of your car's dashboard lighter socket, standard interfaces that anyone can build for are what makes billionaires out of nerds.

The courts affirm this again and again. It used to be illegal to plug anything that didn't come from AT&T into your phone-jack. They claimed that this was for the safety of the network, but really it was about propping up this little penny-ante racket that AT&T had in charging you a rental fee for your phone until you'd paid for it a thousand times over.

When that ban was struck down, it created the market for third-party phone equipment, from talking novelty phones to answering machines to cordless handsets to headsets – billions of dollars of economic activity that had been supressed by the closed interface. Note that AT&T was one of the big beneficiaries of this: they also got into the business of making phone-kit.

DRM is the software equivalent of these closed hardware interfaces. Robert Scoble is a Softie who has an excellent blog, where he wrote an essay about the best way to protect your investment in the digital music you buy. Should you buy Apple iTunes music, or Microsoft DRM music? Scoble argued that Microsoft's music was a sounder investment, because Microsoft would have more downstream licensees for its proprietary format and therefore you'd have a richer ecosystem of devices to choose from when you were shopping for gizmos to play your virtual records on.

What a weird idea: that we should evaluate our record-purchases on the basis of which recording company will allow the greatest diversity of record-players to play its discs! That's like telling someone to buy the Betamax instead of the Edison Kinetoscope because Thomas Edison is a crank about licensing his patents; all the while ignoring the world's relentless march to the more open VHS format.

It's a bad business. DVD is a format where the guy who makes the records gets to design the record players. Ask yourself: how much innovation has there been over the past decade of DVD players? They've gotten cheaper and smaller, but where are the weird and amazing new markets for DVD that were opened up by the VCR? There's a company that's manufacturing the world's first HDD-based DVD jukebox, a thing that holds 30 movies, and they're charging $30,000 for this thing. We're talking about a $300 hard drive and a $300 PC – all that other cost is the cost of anticompetition.

DRM systems are bad for artists

But what of the artist? The hardworking filmmaker, the ink-stained scribbler, the heroin-cured leathery rock-star? We poor slobs of the creative class are everyone's favorite poster-children here: the RIAA and MPAA hold us up and say, "Won't someone please think of the children?" File-sharers say, "Yeah, we're thinking about the artists, but the labels are The Man, who cares what happens to you?"

To understand what DRM does to artists, you need to understand how copyright and technology interact. Copyright is inherently technological, since the things it addresses – copying, transmitting, and so on – are inherently technological.

The piano roll was the first system for cheaply copying music. It was invented at a time when the dominant form of entertainment in America was getting a talented pianist to come into your living room and pound out some tunes while you sang along. The music industry consisted mostly of sheet-music publishers.

The player piano was a digital recording and playback system. Piano-roll companies bought sheet music and ripped the notes printed on it into 0s and 1s on a long roll of computer tape, which they sold by the thousands – the hundreds of thousands – the millions. They did this without a penny's compensation to the publishers. They were digital music pirates. Arrrr!

Predictably, the composers and music publishers went nutso. Sousa showed up in Congress to say that:

These talking machines are going to ruin the artistic development of music in this country. When I was a boy...in front of every house in the summer evenings, you would find young people together singing the songs of the day or old songs. Today you hear these infernal machines going night and day. We will not have a vocal chord left. The vocal chord will be eliminated by a process of evolution, as was the tail of man when he came from the ape.

The publishers asked Congress to ban the piano roll and to create a law that said that any new system for reproducing music should be subject to a veto from their industry association. Lucky for us, Congress realized what side of their bread had butter on it and decided not to criminalize the dominant form of entertainment in America.

But there was the problem of paying artists. The Constitution sets out the purpose of American copyright: to promote the useful arts and sciences. The composers had a credible story that they'd do less composing if they weren't paid for it, so Congress needed a fix. Here's what they came up with: anyone who paid a music publisher two cents would have the right to make one piano roll of any song that publisher published. The publisher couldn't say no, and no one had to hire a lawyer at $200 an hour to argue about whether the payment should be two cents or a nickel.

This compulsory license is still in place today: when Joe Cocker sings "With a Little Help from My Friends," he pays a fixed fee to the Beatles' publisher and away he goes – even if Ringo hates the idea. If you ever wondered how Sid Vicious talked Anka into letting him get a crack at "My Way," well, now you know.

That compulsory license created a world where a thousand times more money was made by a thousand times more creators who made a thousand times more music that reached a thousand times more people.

This story repeats itself throughout the technological century, every ten or fifteen years. Radio was enabled by a voluntary blanket license – the music companies got together and asked for an antitrust exemption so that they could offer all their music for a flat fee. Cable TV took a compulsory: the only way cable operators could get their hands on broadcasts was to pirate them and shove them down the wire, and Congress saw fit to legalize this practice rather than screw around with their constituents' TVs.

Sometimes, the courts and Congress decided to simply take away a copyright – that's what happened with the VCR. When Sony brought out the VCR in 1976, the studios had already decided what the experience of watching a movie in your living room would look like: they'd licensed out their programming for use on a machine called a Discovision, which played big LP-sized discs that disintegrated after a few plays. Proto-DRM.

The copyright scholars of the day didn't give the VCR very good odds. Sony argued that their box allowed for a fair use, which is defined as a use that a court rules is a defense against infringement based on four factors: whether the use transforms the work into something new, like a collage; whether it uses all or some of the work; whether the work is artistic or mainly factual; and whether the use undercuts the creator's business-model.

The Betamax failed on all four fronts: when you time-shifted or duplicated a Hollywood movie off the air, you made a non-transformative use of 100 percent of a creative work in a way that directly undercut the Discovision licensing stream.

Jack Valenti, the mouthpiece for the motion-picture industry, told Congress in 1982 that the VCR was to the American film industry "as the Boston Strangler is to a woman home alone."

But the Supreme Court ruled against Hollywood in 1984, when it determined that any device capable of a substantial non-infringing use was legal. In other words, "We don't buy this Boston Strangler business: if your business model can't survive the emergence of this general-purpose tool, it's time to get another business-model or go broke."

Hollywood found another business model, as the broadcasters had, as the Vaudeville artists had, as the music publishers had, and they made more art that paid more artists and reached a wider audience.

There's one thing that every new art business-model had in common: it embraced the medium it lived in.

This is the overweening characteristic of every single successful new medium: it is true to itself. The Luther Bible didn't succeed on the axes that made a hand-copied monk Bible valuable: they were ugly, they weren't in Church Latin, they weren't read aloud by someone who could interpret it for his lay audience, they didn't represent years of devoted-with-a-capital-D labor by someone who had given his life over to God. The thing that made the Luther Bible a success was its scalability: it was more popular because it was more proliferate: all success factors for a new medium pale beside its profligacy. The most successful organisms on earth are those that reproduce the most: bugs and bacteria, nematodes and virii. Reproduction is the best of all survival strategies.

Piano rolls didn't sound as good as the music of a skilled pianist: but they *scaled better*. Radio lacked the social elements of live performance, but more people could build a crystal set and get it aimed correctly than could pack into even the largest Vaudeville house. MP3s don't come with liner notes, they aren't sold to you by a hipper-than-thou record store clerk who can help you make your choice, bad rips and truncated files abound: I once downloaded a twelve-second copy of "Hey Jude" from the original Napster. Yet MP3 is outcompeting the CD. I don't know what to do with CDs anymore: I get them, and they're like the especially garment bag they give you at the fancy suit shop: it's nice and you feel like a goof for throwing it out, but Christ, how many of these things can you usefully own? I can put ten thousand songs on my laptop, but a comparable pile of discs, with liner notes and so forth – that's a liability: it's a piece of my monthly storage-locker costs.

Here are the two most important things to know about computers and the Internet:

  1. A computer is a machine for rearranging bits
  2. The Internet is a machine for moving bits from one place to another very cheaply and quickly

Any new medium that takes hold on the Internet and with computers will embrace these two facts, not regret them. A newspaper press is a machine for spitting out cheap and smeary newsprint at speed: if you try to make it output fine art lithos, you'll get junk. If you try to make it output newspapers, you'll get the basis for a free society.

And so it is with the Internet. At the heyday of Napster, record execs used to show up at conferences and tell everyone that Napster was doomed because no one wanted lossily compressed MP3s with no liner notes and truncated files and misspelled metadata.

Today we hear ebook publishers tell each other and anyone who'll listen that the barrier to ebooks is screen resolution. It's bollocks, and so is the whole sermonette about how nice a book looks on your bookcase and how nice it smells and how easy it is to slip into the tub. These are obvious and untrue things, like the idea that radio will catch on once they figure out how to sell you hotdogs during the intermission, or that movies will really hit their stride when we can figure out how to bring the actors out for an encore when the film's run out. Or that what the Protestant Reformation really needs is Luther Bibles with facsimile illumination in the margin and a rent-a-priest to read aloud from your personal Word of God.

New media don't succeed because they're like the old media, only better: they succeed because they're worse than the old media at the stuff the old media is good at, and better at the stuff the old media are bad at. Books are good at being paperwhite, high-resolution, low-infrastructure, cheap and disposable. Ebooks are good at being everywhere in the world at the same time for free in a form that is so malleable that you can just pastebomb it into your IM session or turn it into a page-a-day mailing list.

The only really successful epublishing – I mean, hundreds of thousands, millions of copies distributed and read – is the bookwarez scene, where scanned-and-OCR'd books are distributed on the darknet. The only legit publishers with any success at epublishing are the ones whose books cross the Internet without technological fetter: publishers like Baen Books and my own, Tor, who are making some or all of their catalogs available in ASCII and HTML and PDF.

The hardware-dependent ebooks, the DRM use-and-copy-restricted ebooks, they're cratering. Sales measured in the tens, sometimes the hundreds. Science fiction is a niche business, but when you're selling copies by the ten, that's not even a business, it's a hobby.

Every one of you has been riding a curve where you read more and more words off of more and more screens every day through most of your professional careers. It's zero-sum: you've also been reading fewer words off of fewer pages as time went by: the dinosauric executive who prints his email and dictates a reply to his secretary is info-roadkill.

Today, at this very second, people read words off of screens for every hour that they can find. Your kids stare at their Game Boys until their eyes fall out. Euroteens ring doorbells with their hypertrophied, SMS-twitching thumbs instead of their index fingers.

Paper books are the packaging that books come in. Cheap printer-binderies like the Internet Bookmobile that can produce a full bleed, four color, glossy cover, printed spine, perfect-bound book in ten minutes for a dollar are the future of paper books: when you need an instance of a paper book, you generate one, or part of one, and pitch it out when you're done. I landed at SEA-TAC on Monday and burned a couple CDs from my music collection to listen to in the rental car. When I drop the car off, I'll leave them behind. Who needs 'em?

Whenever a new technology has disrupted copyright, we've changed copyright. Copyright isn't an ethical proposition, it's a utlititarian one. There's nothing *moral* about paying a composer tuppence for the piano-roll rights, there's nothing *immoral* about not paying Hollywood for the right to videotape a movie off your TV. They're just the best way of balancing out so that people's physical property rights in their VCRs and phonographs are respected and so that creators get enough of a dangling carrot to go on making shows and music and books and paintings.

Technology that disrupts copyright does so because it simplifies and cheapens creation, reproduction and distribution. The existing copyright businesses exploit inefficiencies in the old production, reproduction and distribution system, and they'll be weakened by the new technology. But new technology always gives us more art with a wider reach: that's what tech is *for*.

Tech gives us bigger pies that more artists can get a bite out of. That's been tacitly acknowledged at every stage of the copyfight since the piano roll. When copyright and technology collide, it's copyright that changes.

Which means that today's copyright – the thing that DRM nominally props up – didn't come down off the mountain on two stone tablets. It was created in living memory to accommodate the technical reality created by the inventors of the previous generation. To abandon invention now robs tomorrow's artists of the new businesses and new reach and new audiences that the Internet and the PC can give them.

DRM is a bad business-move for MSFT

When Sony brought out the VCR, it made a record player that could play Hollywood's records, even if Hollywood didn't like the idea. The industries that grew up on the back of the VCR – movie rentals, home taping, camcorders, even Bar Mitzvah videographers – made billions for Sony and its cohort.

That was good business – even if Sony lost the Betamax-VHS format wars, the money on the world-with-VCRs table was enough to make up for it.

But then Sony acquired a relatively tiny entertainment company and it started to massively screw up. When MP3 rolled around and Sony's walkman customers were clamoring for a solid-state MP3 player, Sony let its music business-unit run its show: instead of making a high-capacity MP3 walkman, Sony shipped its Music Clips, low-capacity devices that played brain-damaged DRM formats like Real and OpenAG. They spent good money engineering "features" into these devices that kept their customers from freely moving their music back and forth between their devices. Customers stayed away in droves.

Today, Sony is dead in the water when it comes to walkmen. The market leaders are poky Singaporean outfits like Creative Labs – the kind of company that Sony used to crush like a bug, back before it got borged by its entertainment unit – and PC companies like Apple.

That's because Sony shipped a product that there was no market demand for. No Sony customer woke up one morning and said, "Damn, I wish Sony would devote some expensive engineering effort in order that I may do less with my music." Presented with an alternative, Sony's customers enthusiastically jumped ship.

The same thing happened to a lot of people I know who used to rip their CDs to WMA. You guys sold them software that produced smaller, better-sounding rips that the MP3 rippers, but you also fixed it so that the songs you ripped were device-locked to their PCs. What that meant is that when they backed up their music to another hard-drive and reinstalled their OS (something that the spyware and malware wars has made more common than ever), they discovered that after they restored their music that they could no longer play it. The player saw the new OS as a different machine, and locked them out of their own music.

There is no market demand for this "feature." None of your customers want you to make expensive modifications to your products that make backing up and restoring even harder. And there is no moment when your customers will be less forgiving than the moment that they are recovering from catastrophic technology failures.

I speak from experience. Because I buy a new Powerbook every ten months, and because I always order the new models the day they're announced, I get a lot of lemons from Apple. That means that I hit Apple's three-iTunes-authorized-computers limit pretty early on and found myself unable to play the hundreds of dollars' worth of iTunes songs I'd bought because one of my authorized machines was a lemon that Apple had broken up for parts, one was in the shop getting fixed by Apple, and one was my mom's computer, 3,000 miles away in Toronto.

If I had been a less good customer for Apple's hardware, I would have been fine. If I had been a less enthusiastic evangelist for Apple's products – if I hadn't shown my mom how iTunes Music Store worked – I would have been fine. If I hadn't bought so much iTunes music that burning it to CD and re-ripping it and re-keying all my metadata was too daunting a task to consider, I would have been fine.

As it was Apple rewarded my trust, evangelism and out-of-control spending by treating me like a crook and locking me out of my own music, at a time when my Powerbook was in the shop – i.e., at a time when I was hardly disposed to feel charitable to Apple.

I'm an edge case here, but I'm a leading edge case. If Apple succeeds in its business plans, it will only be a matter of time until even average customers have upgraded enough hardware and bought enough music to end up where I am.

You know what I would totally buy? A record player that let me play everybody's records. Right now, the closest I can come to that is an open source app called VLC, but it's clunky and buggy and it didn't come pre-installed on my computer.

Sony didn't make a Betamax that only played the movies that Hollywood was willing to permit – Hollywood asked them to do it, they proposed an early, analog broadcast flag that VCRs could hunt for and respond to by disabling recording. Sony ignored them and made the product they thought their customers wanted.

I'm a Microsoft customer. Like millions of other Microsoft customers, I want a player that plays anything I throw at it, and I think that you are just the company to give it to me.

Yes, this would violate copyright law as it stands, but Microsoft has been making tools of piracy that change copyright law for decades now. Outlook, Exchange and MSN are tools that abet widescale digital infringement.

More significantly, IIS and your caching proxies all make and serve copies of documents without their authors' consent, something that, if it is legal today, is only legal because companies like Microsoft went ahead and did it and dared lawmakers to prosecute.

Microsoft stood up for its customers and for progress, and won so decisively that most people never even realized that there was a fight.

Do it again! This is a company that looks the world's roughest, toughest anti-trust regulators in the eye and laughs. Compared to anti-trust people, copyright lawmakers are pantywaists. You can take them with your arm behind your back.

In Siva Vaidhyanathan's book The Anarchist in the Library, he talks about why the studios are so blind to their customers' desires. It's because people like you and me spent the 80s and the 90s telling them bad science fiction stories about impossible DRM technology that would let them charge a small sum of money every time someone looked at a movie – want to fast-forward? That feature costs another penny. Pausing is two cents an hour. The mute button will cost you a quarter.

When Mako Analysis issued their report last month advising phone companies to stop supporting Symbian phones, they were just writing the latest installment in this story. Mako says that phones like my P900, which can play MP3s as ringtones, are bad for the cellphone economy, because it'll put the extortionate ringtone sellers out of business. What Mako is saying is that just because you bought the CD doesn't mean that you should expect to have the ability to listen to it on your MP3 player, and just because it plays on your MP3 player is no reason to expect it to run as a ringtone. I wonder how they feel about alarm clocks that will play a CD to wake you up in the morning? Is that strangling the nascent "alarm tone" market?

The phone companies' customers want Symbian phones and for now, at least, the phone companies understand that if they don't sell them, someone else will.

The market opportunity for a truly capable devices is enormous. There's a company out there charging $30,000 for a $600 DVD jukebox – go and eat their lunch! Steve Jobs isn't going to do it: he's off at the D conference telling studio execs not to release hi-def movies until they're sure no one will make a hi-def DVD burner that works with a PC.

Maybe they won't buy into his BS, but they're also not much interested in what you have to sell. At the Broadcast Protection Discussion Group meetings where the Broadcast Flag was hammered out, the studios' position was, "We'll take anyone's DRM except Microsoft's and Philips'." When I met with UK broadcast wonks about the European version of the Broadcast Flag underway at the Digital Video Broadcasters' forum, they told me, "Well, it's different in Europe: mostly they're worried that some American company like Microsoft will get their claws into European television."

American film studios didn't want the Japanese electronics companies to get a piece of the movie pie, so they fought the VCR. Today, everyone who makes movies agrees that they don't want to let you guys get between them and their customers.

Sony didn't get permission. Neither should you. Go build the record player that can play everyone's records.

Because if you don't do it, someone else will.

Translations

Translations found via craphound.com.

Danish

Vær hilset medpirater! Arrrrr!

Jeg er her idag for at snakke med jer om ophavsret, teknologi og digital rettighedsstyring (DRM). Jeg arbejder for Electronic Frontier Foundation, mest på ophavsretsområdet, og jeg bor i London. Jeg er ikke en advokat -- Jeg er en slags talerør/aktivist, selvom de af og til giver mig en barbering, putter mig i konfirmations- tøjet og sender mig til standardiseringskomiteer eller FN for at lave noget ballade. Jeg bruger omkring 3 uger om måneden på underlige ting som tage til Microsoft og snakke om DRM.

Jeg har et dobbeltliv: Jeg er nemlig også science fiction forfatter. Det betyder at jeg har noget på spil i denne kamp, fordi jeg har drømt om at leve ved at skrive siden jeg var 12 år gammel. Jeg indrømmer at min IP (Intellektuelle Rettigheder)-baserede geshæft ikke er så stor som jeres, men jeg kan garantere at den er lige så vigtig for mig, som jeres er for jer.

Her er hvad jeg vil overbevise jer om idag:

1. At DRM systemer ikke virker

2. At DRM systemer er dårlige for samfundet

3. At DRM systemer er dårlige for forretningslivet

4. At DRM systemer er dårlige for kunstnere

5. At DRM er en dårlig strategi for Microsoft

Dette er store ord. Microsoft har smidt en masse kapital i DRM systemer, og brugt en hel del tid på at sende folk som Martha og Brian og Peter rundt omkring til røgfyldte rum for at være sikker på at Microsoft's DRM finder et velkomment hjem i den fremtidige verden. Virksomheder som Microsoft kører som en gammel Buick, og dette emne har så stor et momentum at det vil være svært at absorbere uden at få motoren ind i kabinen. Det bedste jeg tør håbe på er at Microsoft kan styre lidt sidevejs, og derved redde os alle sammen.

Lad os hoppe i det.

--

1. DRM systemer virker ikke

Dette kan brydes ned til to dele:

1. En hurtig opfriskning i crypto teori

2. Sætte det i praksis i DRM

Cryptografi -- hemmelig skrift -- er måden hvorved vi holder en hemmelighed. Det involverer 3 parter: en afsender, en modtager og en angriber (der kan faktisk være flere angribere, afsendere og modtagere, men lad os holde det simpelt). Vi kalder normalt disse folk Alice, Bob og Carol.

Lad os sige vi er i Cæsars tid, den Galliske krig. Du har behov for at sende beskeder frem og tilbage til dine generaler, og du foretrækker at fjenden ikke får fingre i dem. Du kunne stole på at alle som fanger dine beskeder er analfabeter, men det er meget lidt at risikere dit emperium på. Du kan personlig give beskederne til pålidelige kurérer som vil tygge og spise beskederne hvis de bliver fanget -- men det hjælper ikke ret meget hvis Brad Pitt og hans mænd i skørter spider ham med en pil før han ved det.

Så du krypterer din besked med noget ala ROT-13, hvor hver eneste karakter bliver roteret halvvejs igennem alfabetet. Man brugte dette på vovet materialle på Usetnet, dengang man bekymrede sig om dette på Usetnet -- A blev til N, B til O, C er P og så videre. For at dekryptere lægger du bare 13 til, så N bliver til A, O til B etc, etc.

Men, dette er meget svagt: så snart nogen finder ud af din algoritme, så er din hemmelighed væk.

Så hvis du er Cæsar, så tilbringer du en hel del tid på at bekymre dig om holde eksistensen af dine kurére og deres beskeder hemmelige. Forstået det? Du er Augustus og du har behov for at sende en besked til Brad uden at Caceous (et ord som jeg fra pålidelige kilder har hørt betyder "oste-lignende eller noget med ost") får fat i det. Du giver beskeden til Diatomaceous, den hurtigste løber i emperiet, og du krypterer den med ROT-13 og sender ham ud af lejren midt om natten, og passer på at ingen ved du har sendt det afsted. Caceous har spioner overalt, i lejren og ude på vejen, og hvis en af dem spider Diatomaceous med en pil, så har de beskeden, og hvis de da finder ud af krypteringen så har du dummet dig. Så eksistensen af beskeden er hemmelig. Krypteringen er hemmelig. Indholdet er hemmeligt. Det er en hel del hemmeligheder, og det flere hemmeligheder du har, det mindre sikker er du, især hvis nogle af disse hemmeligheder bliver delt. Delte hemmeligheder er ikke rigtig hemmelige.

Tiden går, ting sker, og så opfinder Tesla radioen og Marconi tager æren for det. Dette er både godt og skidt for kryptografi: på den ene side kan dine beskeder nå frem til enhver med en modtager og en antenne, hvilket er godt for den tapre femte skrivende som arbejder bag fjendens linier. På den anden side, så kan enhver med en antenne lytte til beskeden, som betyder at det ikke er praktisk at holde dets eksistens hemmelig. På ethvert givent tidspunkt Adolf sender en besked til Berlin, kan han gå ud fra at Churchill overhører den.

Men det er fint, for nu har vi computere -- store, besværlige primitive mekaniske computere, men dog stadigvæk computere. Computere er maskiner til at sortere numre, og derfor går forskere fra begge sider ind en ond konkurrence om at opfinde den klogeste metode de kan for at sortere numerisk repræsenteret tekst så den anden side ikke kan dekryptere det. Eksistensen af beskeden er ikke længere en hemmelighed, men krypteringen er.

Men dette er stadig for mange hemmeligheder. Hvis Bobby opsnapper en af Adolf's Enigma maskiner, kan han give Churchill alle mulige former for information. Jeg mener, dette var godt for Churchill og os, men dårlig nyt for Adolf. I slutningen af dagen, så er det skidt nyt for alle som vil holde en hemmelighed.

Deraf nøgler: en ciffer som bruger en nøgle er sikrere. Selv hvis cifren bliver offentliggjort, selv hvis ciferteksten bliver opsnappet, uden nøglen (eller et brud), så er beskeden hemmelig. I efterkrigstiden, er dette dobbelt så vigtig eftersom vi begynder at forstå, hvad jeg kalder Schneier's lov: "Enhver kan opfinde et sikkerhedssystem som er så smart at hun eller han ikke selv kan finde ud af at bryde det." Dette betyder at den eneste eksperimentale metode for at finde ud af om du har lavet fejl i din ciffer er at fortælle den til alle de kloge folk du kan og bede dem om at finde måder hvorpå de kan bryde den. Uden dette kritiske skridt, ender du med at gå i en falsk overbevisning, hvor en angriber har brudt din ciffer for lang tid siden, og har i stilhed dekrypteret alle dine opsnappede beskeder, grinende af dig.

Det bedste af det hele er at der kun er én hemmelighed: nøglen. Og med dobbelt-nøgle kryptografi bliver det en hel del lettere for Alice og Bob at holde deres hemmeligheder hemmelige overfor Carol, selvom de aldrig har mødt hinanden. Så længe at Alice og Bob kan holde deres nøgler hemmelige, så kan de gå ud fra at Carol ikke får adgang til deres klartekst beskeder, selv hvis hun har adgang til cifren og cifferteksten. Praktisk nok, så er nøglerne også de korteste og simpleste af hemmelighederne: derfor er det endnu nummere at holde væk fra Carol. Hurra for Bob og Alice.

Lad os se hvordan dette angår DRM.

I DRM er *angriberen også modtageren*. Det er ikke Alice og Bob og Carol, det er kun Alice og Bob. Alice sælger Bob en DVD. Hun sælger Bob en DVD afspiller. DVD'en har en film på den -- Lad os sige Pirates of the Caribbean -- og den er krypteret med en algoritme called CSS -- Content Scrambling System. DVD afspilleren har en CSS dekypteringsanordning.

Lad os se hvad er hemmeligt her: cifren er generel kendt. Ciferteksten er i fjendens hænder, arrr. Hvad så? Så længe nøglen er hemmelig for angriberen, så er alt iorden.

Men her er problemet. Alice vil have Bob til at købe Pirates of the Caribbean fra hende. Bob vil kun købe Pirates of the Caribbean hvis han kan dekryptere den CSS-krypterede VOB -- video object -- på sin DVD afspiller. Ellers kan disken kun bruge af Bob som kop-holder. Så Alice bliver nødt til at give Bob -- angriberen -- nøglen, cifren og ciferteksten.

Herefter bliver det latteligt.

DRM systemer bliver normalt brudt i løbet af få minutter, nogle gange dage. Sjældent måneder. Det er ikke fordi at folk som opfinder dem er dumme. Det er ikke fordi folk som bryder dem er smarte. Det er ikke fordi der er en fejl i algoritmerne. Sidst på dagen deler alle DRM systemer en sikkerhedsbrist: de forsyner angriberne med cifferteksten, cifren og nøglen. på dette tidspunkt er det ikke en sikkerhed mere.

--

2. DRM systemer er dårlige for samfundet

Ræk hånden op hvis du tænker noget ala, "Men DRM skal ikke være sikker mod de smarteste angribere, kun den gennemsnitlige bruger! Det er som et fartbump!"

Tag hånden ned.

Dette holder ikke af to årsager: en teknisk, og en social. De er dog begge dårlige for samfundet.

Dette er den tekniske årsag: Jeg behøves ikke at være en cracker for at bryde din DRM. Jeg behøves kun at vide hvordan jeg søger på Google, eller Kazaa, eller en af de andre generelle søge- værktøjer efter klartteksten som nogen der er smartere end mig allerede har fundet.

Ræk hånden op hvis du nu tænker noget ala, "Men NGSCB kan løse dette problem: vi låser bare hemmelighederne ned på det logiske hardware kort og smører epoxy over det."

Tag hånden ned.

Ræk hånden op hvis du er med-forfatter af Darnet artiklen.

Alle i den første gruppe, mød med-forfatterene til Darknet artiklen. Denne artikel forklarer, blandt andet, at DRM vil fejle netop for denne grund. Tag hånden ned folkens.

Dette er den sociale årsag til at DRM fejler: at holde en ærlig bruger ærlig er som at holde en høj bruger høj. DRM leverandører fortæller os at deres teknologi er beregnet til at være sikker mod de gennemsnitlige brugere, ikke organiseret kriminalitet som de Ukrainske pirater som trykker millioner af høj-kvalitets forfalskninger. Det er ikke beregnet til at være sikker overfor sofistikerede studerende. Det er ikke beregnet til at være sikker mod nogen som ved hvordan man laver registreringsændringer, eller holder shift-tasten nede på det rigtige tidspunkt, eller bruger en søgemaskine. Sidst på dagen, så er DRM beregnet til at beskytte imod de mest usofistikerede og mindst egnede blandt os.

Her er en sand historie om en bruger jeg kender, som blev stoppet af DRM. Hun er klog, universitets-uddannet, og kender overhovedet ingenting til elektronik. Hun har 3 børn. Hun har en DVD i stuen og en gammel VHS videomaskine i børnenes legerum. En dag købte hun Toy Story DVD'en til hendes børn. Det er en større investering, og da alt normalt bliver indkapslet i syltetøj, besluttede hun sig for at lave en kopi af DVD'en over til VHS og give den til hendes børn -- på den måde kunne hun lave en ny frisk VHS kopi når den første blev ødelagt. Hun kablede sin DVD ind i hendes VHS maskine og trykkede på play på DVD afspilleren og record på videon og ventede.

Før jeg går videre, vil jeg godt stoppe op og tænke over dette. Her er en person som praktisk talt er teknophobisk, men som alligevel kunne konstruere en mental model akkurat nok til at hun kunne forbinde kablerne rigtigt og kopiere sin digitale disk over til analog bånd. Alle i dette rum er sikkert den første tekniske support person for nogen i sin familie: ville det ikke være lækkert hvis alle vore ikke-nørd venner og familie var lige så smarte og kreative?

Jeg vil også gerne pointere at dette er den kendte ærlige bruger. Hun laver ikke en kopi til naboen. Hun tager ikke en kopi og sælger den på et tæppe på Canal Street. Hun ripper den ikke til hendes harddisk, DivX enkoder den og smider den i hendes Kazaa delingsmappe. Hun gør noget fuldstændig *ærligt* -- flytter det fra et format til et andet. Hun hjemmeoptager.

Hun fejler dog. Der er et DRM system called Macrovision indlejret -- lovmæssigt -- i enhver VHS maskine der makker med den vertikale blanknings interval i signalet, og som gør at et bånd lavet på denne måde ikke virker. Macrovision kan brydes for omkring 10 dollars med en dims som der er vidt tilgængelig på eBay. Men vores forbryder er ikke klar over dette. Hun er "ærlig." Teknisk usofistikeret. Ikke dum, overhovedet -- bare naiv.

Darknet artiklen går ind på denne mulighed: den spår endda hvad denne person vil gøre i længden: hun vil finde ud af at der er noget der hedder Kazaa og næste gang hun vil have en film til børnene, vil hun downloade det fra nettet og brænde det til dem.

For at udsætte den dag så lang tid som muligt, har vore politikere og store rettighedsholdere fundet på en katastrofal politik kaldet anti-omgåelse.

Sådan virker anti-omgåelse: hvis du påsætter en lås -- en adgangskontrol -- omkring et ophavsrets beskyttet værk, så er det ulovligt at bryde den lås. Det er ulovligt at lave et værktøj der bryder den lås. Det er ulovligt at fortælle nogen hvordan man laver værktøjet. En dom gjorde det endda ulovligt at fortælle nogen hvor de kan finde ud af at lave dette værktøj.

Husker I Schneier's lov? Alle kan komme på et sikkerhedssystem så snedigt at han ikke kan se dets fejl. Den eneste måde at finde fejl i sikkerhedssystemer er ved at offentliggøre måden hvorpå systemet virker og påskønne offentlig feedback. Men nu lever vi i en verden hvor enhver ciffer der bliver brugt til at beskytte et ophavsrets beskyttet værk er forbudt overfor den slags feedback. Det er noget som Princeton ingeniør professor Ed Felten og hans gruppe fandt ud af da han indsendte en artikel til en akademisk konference, som beskrev fejl i Secure Digital Music Initiative, et vandmærke system fremsat af musik industrien. RIAA svarede ved at true med at sagsøge ham hvis han prøvede det. Vi kæmpede imod dem fordi Ed er den slags klient sagførere elsker: uangribelig og perfekt og RIAA opgav. Heldigt for Ed. Den næste fyr er måske ikke så heldig.

Rent faktisk, var den næste fyr ikke så heldig. Dmitry Sklyarov er en Russisk programmør som gav en præsentation ved en hacker conference i Vegas omkring fejlene i Adobe's e-bogs lås. FBI smed ham i fængsel i 30 dage. Han fik lavet en handel, og vendte tilbage til Rusland, og Ruslands indenrigsministerie udsendte en advarsel til deres forskere om at blive væk fra Amerikanske konferencer, siden vi åbenbart var blevet til et land hvor visse ligninger var ulovlige.

Anti-omgåelse er et kraftfuldt værktøj for de folk som vil eksludere konkurrenter. Hvis du påstår at din bilmotors firmware er et "ophavsretsbeskyttet værk", så kan du sagsøge alle der laver et værtøj til at forbinde sig til den. Dette er ikke bare dårlig nyt for mekanikere -- tænk på hobbyister som vil tune ydeevnen. Vi har virksomheder som Lexmark som påstår at deres printerpatroner indeholder ophavsretsbeskyttet værker -- software der sender et "Jeg er tom" signal når toneren er tom, og de har sagsøgt en konkurrent som genproduceret en patron som fjerner dette signal. Selv virksomheder som laver garagedørsåbnere er med i denne kamp, påstående at deres modtagere's firmware er ophavsretsbeskyttede værker. Ophavsretsbeskyttede biler, printerpatroner og garagedørs- åbnere: hvad er det næste, ophavsretsbeskyttede lyse-holdere?

Selv i forbindelse med legitime -- undskyld mig, "traditionelle" -- ophavsretsbeskyttede værker såsom film på DVD, er anti-omgåelse dårlig nyt. Ophavsret er en nøjsom balance. Det giver skabere og deres modtagere nogle rettigheder, men det reserverer også nogle rettigheder til offentligheden. For eksempel, en forfatter har ingen ret til at nægte nogen at omformatere sine bøger til et hjælpende format for blinde. Mere vigtigt er det dog, at en skaber har meget lidt magt over hvad du kan gøre efter du retsmæssigt har fået hendes værker. Hvis jeg køber din bog, dit maleri, eller din DVD, så tilhører den mig. Det er min ejendom. Ikke min "intellektuelle ejendom" -- en under form form pseudo-ejendom som er fuld af huller, lettelser og begrænsninger -- men ægte, virkelig *ejendom* -- then slags som retsalene har håndteret gennem ejendomslov i århundreder.

Men antiomgåelse giver rettighedsholdere mulighed for at opfinde nye og spændende ophavsrettigheder for dem selv -- giver dem mulighed for at skrive private lovgivninger uden ansvar eller overvejelse -- som udnytter dine interesser i din ejendom til deres fordel. Regionskodede DVD'er er et eksempel på dette: der er ingen ophavsret her eller noget andet sted jeg ved af som siger noget om hvor du må nyde hendes kreative værker, efter at du har betalt for dem. Jeg kan købe en bog og smide den i min taske og tage den med hvor som helst fra Toronto til Timbuktu, og læse den hvor jeg nu måtte være: jeg kan endda købe bøger i Amerika og tage dem med til Storbritanien, hvor forfatteren måske har en eksklusiv distributionsaftale med en lokal udgiver som sælger dem for dobbeltprisen af en standard Amerikansk pris. Ophavsrets- advokater kalder dette "Første Salg," men det er måske bedre at tænke på det som "Kapitalisme."

Nøglerne til at dekryptere en DVD bliver kontrolleret af en organisation kaldet DVD-CCA, og de har en bunke licenskriterier for de som modtager en nøgle fra dem. Blandt dem er noget kaldet regions-kodning: hvis du køber en DVD i Frankrig, så har den et flag som siger, "Jeg er en Europæisk DVD." Tag den med til Amerika og din DVD afspiller vil sammenligne flaget til dens liste af tilladte regioner, hvis de ikke passer sammen, så vil den fortælle dig at det ikke er lovligt at afspille din disk.

Husk: der er ingen ophavsret der siger at en forfatter har mulighed for at gøre dette. Da vi skrev ophavsretslovgivningen og gav forfattere retten til at kontrollere fremvisning, præsentation, duplikering og afledte værker, og så videre, lod vi ikke "geografi" være ved en fejl. Det var med vilje.

Så når din Franske DVD ikke vil afspilles i Amerika, så er det ikke fordi det er ulovligt at gøre det: det er fordi studierne har opfundet en forretningsmodel og opfundet en ophavsretslov til at støtte den. DVD'en er din ejendom og det er DVD afspilleren også, men hvis du bryder regions-kodningen på din disk støder du imod anti-omgåelseslovgivningen.

Dette er hvad der skete med Jon Johansen, en Norsk teenager som ville se Franske DVD'er på sin Norske DVD afspiller. Han og nogle venner skrev noget kode til at bryde CSS så han kunne opnå dette. Han er en efterlyst mand her i Amerika; i Norge fik studierne de lokale til at sagsøge ham for *Ulovlig indtrængen på et computer system.* Da hans advokat spurgte, "Hvilket computer system har Jon indtrænget på?" var svaret: "Sit eget."

Hans reelle, rigtige og fysiske ejendom blev udnyttet af den mærkelige, metaforiske intellektuelle rettighed på hans DVD: DRM virker kun hvis din afspiller bliver ejendommen til den hvis indhold du afspiller.

--

3. DRM systemer er dårlig for forretningslivet

Dette er den værste af alle de ideer som udgør DRM: at folk som laver afspillere skulle kunne afgøre hvilke plader du kan lytte til, og at folk der laver plader skal have veto-ret over designet af afspilleren.

Vi har aldrig haft dette princip: faktisk har vi altid haft det modsatte. Tænk på alle de ting som kan sluttes til en parallel eller seriel port, som aldrig var tiltænkt af deres opfindere. Vores stærke økonomi og hurtige innovation er biprodukter af muligheden for enhver at lave hvad som helst som kan sluttes til hvad som helst andet: fra Flo-bee barbermaskiner som kan sluttes til din støvsugere til den blæksprutte af ledninger som kommer ud af din bils lighter udgang, standard porte som alle kan bygge til er hvad gør millionærer ud af nørder.

Domstolene bekræfter dette igen og igen. Det plejede at være ulovligt at indsætte alt som ikke kom fra AT&T ind i dit telefonstik. De påstod at dette var for sikkerheden af netværket, men det var faktisk for at opretholde en femøres-svindel som AT&T havde på plads ved at opkræve lejeafgift for din telefon indtil du havde betalt den flere tusinde gange.

Da dette forbud blev slået ned, skabede det et marked for tredjeparts telefonudstyr, fra nye telefoner til telefonsvarer til trådløse håndsæt til hovedtelefoner -- milliarder af dollars økonomisk aktivitet som havde været indespærret af den lukkede port. Læg mærke til at AT&T selv var en af de store vindere af dette: de kom *også* ind telefonkitsmarkedet.

DRM er softwaresvaret på hardware lukkede interfaces. Robert Scoble er en Microsoft ansat som har en fremragende blog, hvori han skrev et essay omkring den bedste måde hvorved du kunne beskytte din investering i det digitale musik du køber. Skulle du købe Apple iTunes musik eller Microsoft DRM musik? Scoble fremsatte at Microsoft's musik var en sundere investering, fordi Microsoft ville have flere nedenstrøms licensbetalere for dets lukkede format og derved ville du have et rigere økosystem af apparater at vælge fra når du skulle købe dimser at spille dine virtuelle plader på.

Hvad for en underlig idé: at vi skal evaluere vores plade-køb på baggrund af hvilken musik-leverandør tillader de fleste afspillere at afspille deres diske. Det er ligesom at fortælle nogen at de skal købe Betamax istedet for Edison Kinetoscope fordi Thomas Edison er skør når det angår licensering af sine patenter; og hele tiden ignore det faktum at resten af verdenen er på vej over til det mere åbne VHS format.

Det er en dårlig forretning. DVD er et format hvor fyren der laver pladerne får lov til at designe afspillerne. Spørg dig self: hvor meget innovation er der sket i det sidste årti hos DVD afspillere? De er blevet billigere og mindre, men hvor er de underlige og utrolige nye markeder for DVD'er som blev åbnet af videooptageren? Der er en virksomhed som laver verdens første HDD-baseret DVD jukebox, en ting som holder på 100 film, og de kræver *27.000* dollars for denne. Vi snakker om et par tusinde dollars i komponenter -- alt andet er prisen på antikonkurrence.

--

4. DRM systemer er dårlige for kunstnere

Men hvad med kunstneren? Den hårdtarbejdende filmproducent, den blæk-plettede tegner, den heroin-kurerede læder rock-stjerne? Os stakkels mennesker af den kreative samfundsgruppe er alles favorit-barn: RIAA og MPAA viser os frem og siger, "Er der ikke godt nogen der vil tænke på børnene?" Fil-delere siger, "Jo, men vi tænker på kunstnerene, men det er pladeselskaberne der er Autoriteten, hvem bryder sig om hvad der sker med jer?"

For at forstå hvad DRM gør ved kunsterne, bliver man nødt til at forstå hvordan ophavsret og teknologi møder hinanden. Ophavsret er i bund og grund teknologisk, siden de ting som det omhandler -- kopiering, transmission, og så videre -- er grundlæggende teknologisk.

Pianorullen var det første system til at kopiere musik billigt. Det blev opfundet i en tid hvor den dominerende form for underholdning i Amerika var at få en talentfuld pianist til at komme ind i din stue og slå nogle toner mens du sang med. Musikindustrien var for det meste plade-musik udbydere.

Det selvspillende piano var et digitalt optage og afspilnings- system. Piano-rulle virksomheder købte plade musik og rippede noterne som var printet på det til 0'er og 1'er til en lang rulle computer-papir, som de solgte flere tusinde kopier af -- hundrede tusinde -- millioner. De gjorde dette uden at kompensere udbyderene. De var digitale musik pirater. Arrrr!

Som man kan forvente blev komponisterne og musikforlag tossede. [John Phillip] Sousa mødte op i kongressen og sagde at:

Disse tale-maskiner ødelægger den artistiske udvikling i dette land. Da jeg var dreng... var der foran hver eneste hus om sommeren unge folk sammen som sang tidens eller ældre sange. Idag hører man disse helvedesmaskiner dag og nat. Vi vil ikke have noget stemmebånd tilbage. Stemmebåndet vil blive elimineret af udviklingsprocessen, som halen var fjernet fra manden da han kom fra aben.

Forlagene bad Kongressen om at forbyde pianoruller og lave en lov der sagde at ethvert nyt system til reproducering af musik skulle være underlagt en vetoret fra deres industri organisation. Heldigvis for os, forstod Kongressen hvad for en side deres brød var smurt på og besluttede ikke at kriminalisere den dominerende form for underholdning i Amerika.

Men der var stadigvæk problemet med at betale kunstnerne. Forfatningen angav formålet med Amerikansk ophavsret: at fremdrive de brugebare kunstformer og videnskab. Komponisterne havde en pointe at de ville komponere mindre hvis de ikke blev betalt for det, så Kongressen havde brug for en løsning. Dette er hvad de kom på: alle som betalte et musikforlag to cents ville have lov til at lave en pianorulle af enhver sang som det forlag udgav. Forlaget kunne ikke sige nej, og der var ingen der behøvede at hyre en advokat til 200 dollars i timen til at diskutere om betalingen skulle være to eller 5 cents.

Denne tvungne licens er stadig i brug idag: når Joe Cocker synger "With a Little Help from My Friends," betaler han et fast gebyr til Beatles's forlag og går igang -- selv hvis Ringo hader det. Hvis du nogensinde tænker på hvordan Sid Vicious fik Anka til at give ham lov til at prøve "My Way," så ved du det nu.

Den tvungne licens skabte en verden for tusinde gange så mange penge kunne blive tjent af tusinde gange så mange kunstnere som lavede tusinde gange så meget musik som blev formidlet til tusinde gange så mange folk.

Denne historie gentager sig selv hver tiende eller femtende år i det teknologiske århundrede. Radio blev gjort tilgængelig gennem en frivillig blank licens -- musikselskaberne slog sig sammen og blev enige om at udbyde deres musik for en fast pris. Kabel TV blev en tvungen licens: den eneste måde hvorpå kabel selskaber kunne få fat i udsendelser var ved at piratkopiere dem og smide dem i kablerne, og Kongressen mente at det var passende at legalisere denne praksis istedet for at lade dem pille ved sine borgeres TV.

En gang imellem bestemmer rettene og Kongressen sig for at simpelthen at fjerne en ophavsret -- det er hvad der skete med videoen. Da Sony kom ud med videoen i 1976 havde studioerne allerede bestemt sig for hvordan oplevelsen af en film derhjemme skulle ske: de havde licenseret sine programmer ud til brug på en maskine kaldet Discovision, som afspillede store LP-størrelse diske som var skrivebeskyttet. Proto-DRM.

De ophavsretskyndige på det tidspunkt gav ikke videoen store chancer. Sony argumenterede at deres boks gav mulighed for almen-brug, som er defineret som et brug, som retten har nedfældet, er en foranstaltning mod uretsmæssig brug, baseret på fire faktorer: om brugen formaterer det til noget nyt, ala en kollage; om det bruger hele værket; om værket er artistisk eller faktuel; og om det underminerer skaberens forretningsmodel.

Betamax faldt igennem på alle fire fronter: når du spolede eller duplikerede en Hollywood film fra fjernsynet, så har du lavet en ikke-transformativ brug af 100 procent af det kreative værk der direkte underminerer Discovisions licensindtægt.

Jack Valenti, talspersonen for film industrien, fortalte kongressen i 1982 at videoen var til den Amerikanske film industri som "Boston-kvæleren var til en kvinde alene hjemme."

Men Højesteret dømte imod Hollywood i 1984, da de bestemte at ethvert apparat som muliggør ikke-ophavsretsbrydende brug, er lovlig. Med andre ord, "We køber ikke denne Boston kvælerhistorie: hvis jeres forretningsmodel ikke kan overleve dette fremherskende flerfunktions værktøj, så er det på tide at finde en anden forretningsmodel eller gå bankerot."

Hollywood fandt en anden forretningsmodel, ligesom fjersyns- producenterne gjorde, som Vaudeville-artisterne havde, som musikforlagene havde, og de lavede mere kunst som betalte flere kunstnere som nåede et større publikum.

Der er én ting som alle nye kunst forretningsmodeller havde tilfælles: det omfavnede det medium det levede på.

Dette er det mest karakteriske ved hvert eneste nye successfulde medium: Det er sand mod sig selv. Den Lutherske Bibel var ikke successfuld på grund af de parametre som en håndskrevet kopi af en munk værdigfuld: de var grimme, de var ikke på Kirkelatin, de blev ikke læst op af nogen som kunne oversætte den for det almene publikum, de repræsenterede ikke årevis af dedikeret, med stort D, arbejde af nogen som havde givet sit liv til Gud. Det som gjorde Luther's en success var dens skalérbarhed: den var mere populær på grund af dens udbredelse: alle successfaktorer blegner ved siden af dens udbredelse. De mest successfulde organismer på jorden er de som producerer mest: insekter og bakterier, nematoder og virus. Reproduktion er den bedste overlevelsesstrategi.

Piano ruller lød ikke så godt som musikken fra en talentfuld pianist: men de *skalerede*. Radio manglede det sociale element fra en live optræden, men flere mennesker kunne bygge et krystal sæt og få den peget korrekt end der kunne være i det største Vaudeville hus. MP3'er kommer ikke med covertekster, de bliver ikke solgt til dig af en hipper-end-dig ekspedient som kan hjælpe dig med at bestemme, dårlige rip og halve filer er der nok af: Jeg downloadede engang en tolv-sekunders kopi af "Hey Jude" fra den originale Napster. Men MP3 udkonkurrerer stadigvæk CD'en. Jeg ved ikke hvad jeg skal gøre med CD'er mere: Jeg modtager dem, og de er ligesom den pose man får med til sit pæne tøj i en smart butik: den er pæn og man føler sig tosset for at smide den ud, but ved Gud, hvor mange af disse kan man eje? Jeg kan lægge titusinde sange på min laptop, mens en sammenlignelig stakke CD'er med covertekster og så videre -- det er en plage: det er en del af mit opbevaringsgebyr.

Her er de to vigtigste ting at vide om computere og Internettet:

1. En computer er en maskine til at flytte rundt på bit

2. Internettet er en maskine til at flytte bit fra et sted til et andet meget billigt og meget hurtigt

Ethvert nyt medium som bliver populært på Internettet og med computere vil omfavne disse to fakta, ikke fortryde dem. En avispresse er en maskine som kan spytte billige og blækfyldte aviser ud hurtigt: hvis du prøver at få den til at lave fine artistiske litografier, ender du med skrammel. Hvis du prøver at få den til at trykke aviser, får du platformen til et frit samfund.

Og lige sådan er det med Internettet. Da Napster var på højdepunktet, mødte pladeforlagsdirektører op på konferencer og fortalte alle at Napster var dømt til døden da ingen ville have dårlige pakkede MP3'er uden covertekster samt forkortede filer og fejlskrevede metadata.

Idag hører vi e-bogs forlagene fortælle hinanden og alle andre der som vil høre på dem, at barieren til e-bøger er skærm- opløsningen. Det er noget ævl, og det samme er hele sermonaden med hvor pæn en bog er på din bogylde og hvor godt den lugter og hvor let den er at tage med i badekaret. Disse er åbenlyse og falske ting, lige som ideen med at radio vil fange når først man har fundet ud af hvordan man sælger hotdogs i pausen, eller hvordan film rigtig vil være et hit når vi kan finde ud af hvordan vi kan få skuespillerne ud og hilse på publikum når filmen er færdig. Eller at den Protestantiske Reform virkelig mangler Lutherske Bibler med lys i siderne og lej-en-præst mulighed, som kan læse højt af din personlige Tekst fra Gud.

Nye medier bliver ikke successfulde fordi de er som de gamle medier, bare bedre: de bliver successfulde fordi de er være end det gamle medie til det det gamle medie var god til, og bedre til det som det gamle medie er dårligt til. Bøger er gode til at være papirshvide, høj-opløsning, lav infrastruktur, billige og man kan skille sig af med dem. E-bøger er gode til at være alle steder i verdenen på det samme tidspunkt, fri i en form som er så fleksibelt at du kan paste den ind i en Chat besked, eller lave det om til en side-per-dag postliste.

Den eneste rigtige successfulde epublisering -- Jeg mener i hundrede af tusindevis, millioner af kopiere distribueret og læst -- er bogwarez miljøet, hvor skannede-og-OCR'erede bøger bliver distribueret på det sorte net. De eneste lovlige forlag som med nogen success har e-publiceret er de, hvis bøger krydser nettet uden nogen form for teknologiske lænker: forlag som Baen Books og min egen, Tor, som laver nogle eller alle af deres kateloger tilgængelige i ASCII og HTML og PDF.

Hardware-krævende e-bøger, DRM brug-og-kopierings-begrænsende e-bøger, ryger ned i flammer. Salget måles i ti, eller nogle gange hundrede. Science fiction er en niché branche, men når man sælger kopier ala 10 styks, så er det ikke en branche, det er en hobby.

Alle af jer har været igennem en kurve hvor I har læst flere og flere ord fra flere og flere skærme hver eneste dag gennem det meste af jeres professionelle karriere. Det er klart: I har også læst færre og færre ord fra sider som tiden gik: den dinosaurusagtige chef som printer sin email og dikterer et svar til sin sekretær er historie.

Idag, lige nu, læser folk ord fra skærme døgnet rundt. Jeres børn stirrer på deres Game Boy's indtil deres øjne falder ud. Europæiske teenagere ringer på dørklokker med deres overudviklede, SMS-trykkende tommefingre istedet for deres pegefinger.

Papirbøger er den indpakning bøger kommer i. Billige bogbindere såsom Internet Bogmobilen som kan producere hele, fuldblods, fire- farvede, glasserede front, sidetryk, perfekte indbundne bøger på 10 minutter for én dollar er fremtiden for papirbøger: når du behøver en kopi af en papirbog, genererer du en, eller del af en, og smider den væk når du er færdig. Jeg landede i SEA-TAC i mandags og brændte et par CD'er fra min musiksamling til at lytte til i min lejede bil. Når jeg afleverer bilen efterlader jeg dem, hvem har brug for dem?

Hver gang en ny teknologi har forstyrret ophavsret, har vi ændret ophavsret. Ophavsret er ikke en etisk fremsat, den er brugsbaseret. Der er intet *moralsk* ved at betale en komponist for piano-rulle rettighederne, der er ikke noget *umoralsk" ved ikke at betale Hollywood for rettigheden til at optage en film på dit TV. De er bare den bedste måde hvorpå man kan respektere folks ejendomsret over deres video og grammofon og at vi kan præsentere nok af en gullerod til at kunstnerne vil blive ved med at lave serier og musik og bøger og malerier.

Teknologi som forstyrrer ophavsret gør det fordi simplificerer og gør skabelse, reproducering og distribution billigere. Den nuværende ophavsretsforretning udnytter ineffektiviteten i det gamle produktion, reproducering og distributionssystem, og den bliver svagere ved den ny teknologi. Men ny teknologi giver os altid mere kunst som når ud til flere: det er hvad teknologi er til *for*.

Teknologi giver os større kager som flere kunstere kan få en bid af. Dette er med stilsigende accept blevet accepteret ved enhvert trin af ophavsretskampen siden piano-rullen. Når ophavsret og teknologi mødes, så er det ophavsrets der ændres.

Which means that today's copyright -- the thing that DRM nominally props up -- didn't come down off the mountain on two stone tablets. It was created in living memory to accommodate the technical reality created by the inventors of the previous generation. To abandon invention now robs tomorrow's artists of the new businesses and new reach and new audiences that the Internet and the PC can give them.

Som betyder at nutidens ophavsret -- det som DRM gør stærkere -- ikke kom ned fra bjerget på 2 stentavler. Den blev lavet i vor tid, for at imødekomme den teknologiske realitet, opfundet af opfindere af den forrige generation.

--

5. DRM er en dårlig strategi for Microsoft

Da Sony kom ud med videon, lavede de en plade-afspiller som kunne afspille Hollywood's plader, selvom Hollywood ikke brød sig om det. Industrierne som voksede op på baggrund af videoen -- lejefilm, hjemmeoptagelser, videokameraer, selv folk som driver en forretning ved optagelse af børnedåb -- tjente milliarder for Sony og dets partnere.

Det var en god forretning -- selvom Sony tabte krigen omkring Betamax-VHS formatet, var pengene fra videoen nok til at råde bod på det.

Men så købte Sony sig et relativt lille underholdsningsfirma og så startede de at lave store fejl. Da MP3 kom og Sony's kunder ønskede en MP3 afspiller, lod Sony deres musik-branche afdeling køre showet: istedet for at lave en høj-kapacitets MP3 walkman, så solgte Sony deres Music Clips, småkapacitets apparater som afspillede hjerneskadede DRM formater som Real og OpenMG. De brugte gode penge på at opfinde "funktioner" til disse apparater som holdte deres kunder fra at flytte deres musik frem og tilbage mellem disse apparater. Kunderne holdte sig væk i flok.

Idag ligger Sony stille i vandet når det kommer til walkmen. Markedsdominansen ligger hos små Singapore-firmaer som Creative Labs -- den type virksomhed som Sony plejede at smække som en flue, før de blev overtaget af deres underholdningsafdeling --og PC virksomheder som Apple.

Dette skyldes at Sony kom med et produkt der ikke var noget marked til. Der var ingen Sony kunder som vågnede op om morgenen og sagde, "Dælens, Jeg ønsker at Sony vil bruge dyre udviklingskræfter på at jeg kan gøre mindre med mit musik." Da de fik et alternativ, skiftede Sony's kunder entusiastisk skib.

Det samme skete med en masse folk jeg kender som plejede at rippe deres CDer til WMA. I soldte dem software som producerede mindre, lydmæssige bedre rips end MP3 rippere, men i rettede også til så de sange man rippede var apparat-låst til deres PCer. Det betyder at når de backede deres musik op til en anden harddisk og geninstallerede deres OS (noget som spyware og malware krigene har gjort til en ret ofte ting), fandt de ud af at efter at de havde geninstalleret deres musik, kunne de ikke afspille det. Deres afspiller så det nye OS som en anden maskine, og låste dem ude fra deres egen musik.

Der er intet marked for denne "funktion." Ingen af jeres kunder vil have jer til at lave dyre modifikationer til jeres produkter, som gør backup og geninstallering mere svært. Og der er ikke noget tidspunkt hvor jeres kunder vil være mindre overbærende end når de er ved genetablere efter en katrosofisk teknisk fejl.

Jeg snakker af erfaring. Da jeg køber en ny Powerbook hver tiende måned, og fordi jeg altid bestiller nye modeller den dag de bliver annonceret, så får jeg tit en hel del citroner fra Apple. Det betyder at jeg ramte Apple's 3-iTunes-autoriserede-maskiner loft ret hurtigt og jeg var ude af stand til at afspille flere hundrede dollars af iTunes sange som jeg havde købt, på grund af at en af mine autoriserede maskiner var en citron som Apple havde genbrugt til reservedele, en var til reperation, og en var min mors computer, 5000 kilometer væk i Toronto.

Hvis jeg havde været en mindre god kunde af Apple's hardware, så ville jeg ikke have haft et problem. Hvis jeg var en mindre entusiastisk evangalist for Apple's produkter -- hvis jeg ikke havde vist min mor hvordan iTunes Music Store fungerer -- ville jeg ikke have haft noget problem. Hvis jeg ikke havde købt så meget iTunes musik at brænde det til CD og gen-rippe det samt manuelt indtaste metadata ville være en uoverkommelig opgave, så ville jeg ikke have haft noget problem.

Som det nu engang var, så belønnede Apple min tillid, evangalisme og min hæmningsløse tillid ved at behandle mig som en kriminel og låse mig ude af min egen musik, på et tidspunkt hvor min Powerbook var til reperation -- altså, på et tidspunkt hvor jeg ikke havde det største til overs for Apple.

Jeg er et sjældent tilfælde, men jeg er et *ledende* tilfælde. Hvis Apple's forretningsplan lykkes, vil det kun være et spørgsmål om tid før almindelige kunder har opgraderet nok hardware og købt nok musik til at komme til hvor jeg er.

Ved I hvad jeg med sikkerhed vil købe? En afspiller som vil lade mig afspille alles plader. Lige nu er det tætteste jeg kan komme en Open Source applikation kaldet VLC, men den er mærkelig og har en del fejl og den kom ikke præ-installeret på min computer.

Sony lavede ikke en Betamax der kun kunne afspille film som Hollywood ville tillade -- Hollywood bad dem om at gøre det, de forslog en tidlig, analog signal-flag som videoer kunne lede efter og svare ved at slå optagelsesfunktionen fra. Sony ignorerede dem og lavede det produkt som de mente deres kunder ville have.

Jeg er en Microsoft kunde. Som millioner af andre Microsoft kunder vil jeg have en afspiller der kan afspille alt hvad jeg smider i den, og jeg tror at I er lige det firma der kan levere det til mig.

Yes, this would violate copyright law as it stands, but Microsoft has been making tools of piracy that change copyright law for decades now. Outlook, Exchange and MSN are tools that abet widescale digital infringement.

Ja, det ville bryde ophavsret som det er nu, men Microsoft har lavet piratværktøjer der ændrer ophavsret i årtier nu. Outlook, Exchange og MSN er værktøjer der hjælper storskalet digital ophavsretsbrud.

Mere relevant er IIS og jeres caching proxy servere, de laver alle kopier af og leverer dokumenter uden deres forfatters accept, noget som, hvis det er legalt idag, kun er lovlig fordi virksomheder som Microsoft gik fremad og gjorde det, og udfordrede lovgiverne til at sagsøge.

Microsoft rejste sig for sine kunder og for fremgang, og de vandt med så stor kraft at de fleste folk aldrig vidste at der var en kamp.

Gør det igen! Dette er et firma som kigger verdens mest hårdføre og stærkeste anti-trust lovgiere i øjnene og ler af dem. I forhold til anti-trust folk er ophavsrets lovgivere svage. I kan klare dem med hånden bag ryggen.

I Siva Vaidhyanathan's bog, The Anarchist in the Library, fortæller han om hvorfor studierne er så blinde overfor deres kunders ønsker. Det er fordi folk som dig og mig brugte 80'erne og 90'erne på at fortælle dem dårlige science fiction historier omkring umulig DRM teknologi der ville lade dem opkræve små mængder penge hver gang nogle så en film -- lyst til at spole frem? Den funktion koster endnu en penny. Pause koster to cents i timen. Mute knappen koster 25 cents.

Da Mako Analysis udstedte deres rapport i sidste måned hvor de anbefalede at virksomheder holdt op med at støtte Symbian telefoner, skrev de bare det næste kapitel i denne historie. Mako siger at telefoner som min P900 som kan afspille MP3'er som ringetoner, er dårlige for mobiltelefon økonomien, fordi det vil presse de afpressende ringetone-forhandlere ud i en lukning. Hvad Mako siger er at bare fordi du har købt CD'en betyder det ikke du skal forvente at kunne afspille den på din MP3 afspiller, og bare fordi den kan afspilles på din MP3 afspiller betyder det ikke at du kan forvente at bruge den som en ringetone. Hvad mon de mener om vækkeure som kan afspille en CD til at vågne dig op om morgenen? Kvæler det kommende "alarm-tone" marked?

Telefonselskabernes kunder vil have Symbian telefoner, og for øjeblikkeket forstår telefonselskaberne at hvis de ikke sælger dem, så er der andre der gør det.

Markedet for en fuldt udviklet virkende apparat er enormt. Der er et firma derude som tager *27000* dollars for en DVD jukebox -- gå ud og spis deres frokost! Steve Jobs gør det ikke: han er på D konferences hvor han fortæller studiedirektører at de ikke skal udgive hi-def film før de er sikre på at ingen vil lave en hi-def DVD brænder der virker med en PC.

Måske køber de ikke hans ævl, men de er heller ikke ret interesserede i hvad I har at sælge. På Broadcast Protection Discussion Group møderne, hvor Broadcast-flaget blev defineret, var studiernes mening at, "Vi vil tage imod alles DRM teknologier, undtagen Microsoft's og Philips's." Da jeg mødtes med de Britiske folk omkring den Europæiske version af Broadcast-flaget, som var under vej på Digital Video Broadcasters forum, fortalte de mig, "Det er anderledes i Europa: de er for det meste bekymrede om hvorvidt et Amerikansk selskab som Microsoft får deres kløer i Europæisk fjernsyn."

Amerikanske film selskaber ville ikke have at de Japanske elektronikselskaber fik en del af film kagen, så de kæmpede mod videon. Idag er alle der laver film enige om at de ikke vil have jer mellem dem og deres kunder.

Sony fik ikke lov. Det burde i heller ikke. Gå ud og byg en afspiller der kan afspille alt og alle.

Fordi, hvis I ikke gør det, er der nogle andre der gør.

French

Introduction

Salutations, amis pirates! Arrrrr!

Je suis devant vous aujourd'hui pour vous parler de copyright, de technologie et de gestion des droits numériques (GDN, ou Digital Rights Management (DRM) en anglais). Je travaille pour l'Electronic Frontier Foundation sur les questions de copyright (principalement), et je vis à Londres. Je ne suis pas un avocat - je suis plutôt du genre porte-parole/activiste, même s'il m'arrive à l'occasion d'être rasé et sur mon trente-et-un pour parler devant des organismes de officiels ou embêter les gens de l'ONU. Je passe près de trois semaines par mois sur la route, à faire des trucs aussi bizarres que parler de GDN chez Microsoft.

Je mène une double vie: je suis également écrivain de science-fiction, ce qui signifie que j'ai des intérêts propres dans ce combat, vu que je rêve de vivre de ma plume depuis mes douze ans. Je reconnais que mes problèmes de propriété intellectuelle (PI) sont moins gros que les votres, mais je peux vous garantir qu'ils sont aussi importants pour moi qu'ils le sont pour vous.

Voici ce dont je suis venu vous convaincre:

  1. Les modèles de GDN ne marchent pas;
  2. Les modèles de GDN sont mauvais pour la Société ;
  3. Les modèles de GDN sont mauvais pour les affaires;
  4. Les modèles de GDN sont mauvais pour les les artistes;
  5. La GDN est un mauvais coup à jouer pour Microsoft.

Ce séminaire est important. Microsoft a englouti beaucoup d'argent dans des systèmes de GDN, et a passé beaucoup de temps à envoyer Martha, Brian et Peter dans des pièces enfumées pour s'assurer que la GDN de Microsoft trouvera un accueil favorable dans le futur. Les compagnies comme Microsoft tournent comme les vieux paquebots, et cette question a tant d'inertie qu'il sera difficile de la résorber sans faire exploser la salle des machines. Au mieux, je pense que Microsoft pourra convertir cette inertie sur la GDN en un moment angulaire, et par la même nous sauvera les fesses à tous.

Au boulot.

1. Les modèles de GDN ne marchent pas

Cette partie s'articule en deux morceaux:

  1. Une revue rapide de la théorie cryptographique
  2. Application à la GDN

La cryptographie -- l'écriture codée -- consiste à garder des secrets. Cela implique trois participants: un émetteur, un récepteur et un agresseur (il peut en fait y avoir plusieurs agresseurs, récepteurs et émetteurs, mais restons simples). Appelons ces personnes Alice, Bob et Carole.

Disons que nous sommes à l'époque de César et de la conquête des Gaules. Vous avez besoin d'échanger des messages avec vos généraux et vous préfereriez que l'ennemi ne s'en empare pas. Vous pouvez vous dire que celui qui interceptera votre message est illetré, mais ça n'est pas sur cela que vous devriez parier votre empire. Vous pouvez donner vos messages à des messagers de confiance qui les mâcheront et les avalerons s'ils sont capturés - mais ça ne servira a rien si Brad Pitt et ses copains en jupe les transpercent de flèches avant même qu'ils réalisent ce qui leur est arrivé.

Vous décidez donc de coder votre message avec quelque chose du genre de ROT-13, ou chaque lettre est décalée de moitié dans l'alphabet. Cela se faisait avec les messages non professionnels sur Usenet - à l'époque où l'on était discret avec les messages non professionnels sur Usenet: A devient N, B est O, C est P, etc. Pour décoder, on ajoute treize lettres, et N devient A, O est B, bref vous avez compris.

Mais ce n'est pas terrible: si quiconque devine votre algorithme, votre secret est perdu.

Donc si vous êtes César, vous passez beaucoup de temps à vous demander comment garder secrets l'existence de vos messages et leur contenu. Vous me suivez? Vous êtes Aquarium et avez besoin d'envoyer un message à Babaorum sans que Caceus (un mot qui m'a-t-on dit signifie "à l'apparence du fromage, ou lié au fromage") ne mette la main dessus. Vous donnez le message à Directenbus, le coureur le plus rapide de l'Empire, vous l'encodez avec ROT-13 et l'exfiltrez de votre camp aux heures les plus sombres de la nuit, en vous assurant que personne ne s'est aperçu de rien. Caceus a des espions partout, dans la garnison, sur la route, et si l'un d'eux plante une flèche dans Directenbus ils mettront la main sur le message, et s'ils devinent le code, vous êtes n1qu3s. L'existence du message est secrète. Le code est secret, et plus vous avez de secrets moins vous êtes en sécurité, particulièrement si vous partagez l'un de ces secrets. Les secrets partagés ne restent pas secrets très longtemps.

Le temps passe, des trucs arrivent, et tout d'un coup Tesla invente la radio et Marconi en prend tout le crédit. C'est à la fois une bonne et une mauvaise nouvelle pour la cryptographie: d'une part votre message peut aller à n'importe qui disposant d'un récepteur et d'une antenne, ce qui est génial pour le traître travaillant derrière les lignes ennemies. Mais d'un autre côté, quiconque dispose d'une antenne peut écouter le message, ce qui fait que ce n'est plus très faisable de garder l'existence du message secrète. A chaque fois qu'Adolf envoie un message à Berlin, il peut se douter que Churchill l'écoutera.

C'est en fait acceptable, parce que maintenant nous avons les ordinateurs -- des ordinateurs mécaniques gros, encombrants et primitifs, mais quand même des ordinateurs. Les ordinateurs sont des machines qui réarrangent les nombres, et les scientifiques des deux côtés se lancent dans une compétition féroce pour inventer la meilleure méthode possible pour réarranger du texte écrit sous forme numérale, de telle façon que ceux d'en face n'y comprennent rien. L'existence du message n'est plus un secret, mais le code l'est.

Mais ça fait toujours trop de secrets. Si Bobby intercepte l'une des machines Enigma d'Adolf, il peut alors donner toutes sortes de renseignement à Churchill. C'est vrai que c'était bien pour Churchill et nous, mais ça n'était pas cool pour Adolf. Et au bout du compte, ça n'est pas cool pour quiconque veut garder un secret.

Arrivent les clefs: un code qui utilise une clef est un peu plus sûr. Même si le code est divulgué, même si le texte crypté est intercepté, sans la clef le message reste secret. Après la guerre, cela est doublement important à cause de ce que j'appelle la loi de Schneier: "N'importe qui peut inventer un système de sécurité tellement ingénieux qu'il ou elle ne pourra trouver de moyen de le violer". Cela veut dire que la seule façon de savoir si vous avez fait des erreurs dans votre code est d'en parler à tous les gens intelligents de votre entourage et de leur demander de réfléchir à des manières de le casser. Sans cette étape essentielle, vous finirez par vivre dans un monde illusoire, où votre agresseur a cassé votre codes depuis des lustres et décode tranquillement tous les messages interceptés, tout en se gaussant de vous.

Le top du top, c'est de n'avoir qu'un seul secret: la clef. Et avec l'encryption à double clef il est beaucoup plus facile pour Alice et Bob de garder leur clef hors de portée de Carole, même s'ils ne se sont jamais rencontrés. Tant que leur clef est secrète, ils peuvent être confiants que Carole ne pourra lire leurs messages, quand bien même elle peut accèder au code et texte codé. Ce qui est bien pratique, c'est que les clefs sont parmi les secrets les plus courts et les plus simples, et donc encore plus facile à cacher de Carole. Bravo à Bob et Alice.

Voyons maintenant comment cela s'applique à la GDN.

En GDN, l'agresseur est *également le récepteur*. Ce n'est pas Alice, Bob et Carole, mais juste Alice et Bob. Alice vend un lecteur de DVD à Bob. Le DVD contient un film - disons Pirates des Caraïbes -- et il est encrypté avec un algorithme appelé CSS (Content Scrambling System -- Système de Brouillage de Contenu). Le lecteur de DVD a un débrouilleur de CSS.

Faisons le compte maintenant de ce qui est ici un secret. Le code est connu. Le texte encrypté est très certainement dans des mains ennemies, arrr. Et alors? Tant que la clef est hors de portée de l'agresseur, nous sommes peinards.

Mais voici où ça cloche: Alice veut que Bob lui achète Pirates des Caraïbes. Bob achètera Pirates des Caraïbes si et seulement si il peut débrouiller la vidéo codée par CSS sur son lecteur de DVD. Sinon, le disque ne pourra guère servir à Bob que de sous-bock à bière. Alice doit donc fournir à Bob -- l'agresseur -- la clef, le code et le message codé.

Hilarité générale.

Les systèmes de GDN sont habituellement cassés en l'espace de quelques minutes, parfois quelques jours. Il est rare que l'on doive attendre des mois. Ce n'est pas parce que les gens qui créent ces systèmes sont idiots, ni parce que ceux qui les cassent sont malins. Il n'y a pas de défaut dans les algorithmes. Au bout du compte, tous les systèmes de GDN partagent une vulnérabilité: ils donnent à l'agresseur le texte codé, le code et la clef. Arrivé là, le secret n'est plus un secret.

2. Les systèmes de GDN sont mauvais pour la Société

Levez la main si vous pensez quelque chose du genre "La GDN n'a pas à être résistante aux attaquants malins, mais simplement aux gens normaux! Comme un dos-d'ane!"

Baissez la main.

C'est une bêtise pour deux raisons: technique d'abord, et ensuite sociale. Mais les deux sont mauvaises pour la Société.

Explication technique: pas besoin d'être un pirate pour craquer votre GDN. J'ai simplement besoin de savoir utiliser Google, ou Kazaa, ou n'importe quel autre moteur de recherche généraliste pour trouver le code que quelqu'un de plus malin que moi aura décodé.

Levez la main si vous pensez quelque chose du genre "Mais NGSCB peut résoudre ce problème: on bloque les secrets sur la carte logique et on recouvre le tout d'époxy."

Baissez la main.

Levez la main si vous êtes un co-auteur de l'article intitulé Darknet.

Messieurs du premier groupe, faites la connaissance des co-auteurs de l'article Darknet. C'est un article qui raconte, entre autre, que la GDN échouera à cause de cela. Vous pouvez baisser la main.

Voici l'explication sociale à l'échec de la GDN: garder honnête un utilisateur honnête, c'est comme garder grand un utilisateur qui est déjà grand. Les vendeurs de GDN nous disent que leur technologie doit être résistante à l'utilisateur moyen, pas contre les groupes mafieux organisés comme le sont ces pirates ukrainiens qui impriment des millions de copies haute qualité. Ça n'a pas à résister aux lycéens sophistiqués. Ça n'a pas à résister à quiconque peut éditer sa base de registre, ou appuyer sur la touche Shîft au bon moment, ou utiliser un moteur de recherche. Au bout du compte, l'utilisateur contre qui protège la GDN est le plus primitif et le moins doué d'entre nous.

Voici l'histoire d'une utilisatrice que je connais et qui a été arrétée par la GDN. Elle est intelligente, possède un diplôme universitaire, et ne connaît rien à l'électronique. Elle a trois enfants. Elle a un lecteur DVD dans son salon et un vieux lecteur VHS dans la salle de jeux des enfants. Un jour, elle acheta le DVD Toy Story pour les gosses. Un investissement conséquent, et vu le destin confituré d'à peu près tout ce sur quoi les gamins mettent la main, elle décida d'enregistrer le DVD sur VHS et de donner la cassette aux enfants - elle pourrait ainsi faire une copie neuve à chaque fois que la précédente partirait en quenouille. Elle brancha le lecteur DVD sur le VHS, appuya sur "play" sur le DVD et "enregistrer" sur le VHS, et elle attendit.

Avant de continuer, j'aimerais que l'on s'arrête un moment pour s'émerveiller de tout cela. Voici quelqu'un de complètement technophobe, mais quand même capable d'imaginer un modèle suffisamment précis pour se douter qu'elle pouvait connecter ses cables dans le bon ordre et copier un disque numérique sur une cassette analogique. J'imagine que tout le monde dans cette pièce est le technicien de service pour quelqu'un dans sa famille: est-ce que ca ne serait pas génial si nos amis et membres de famille technophobes pouvaient être aussi malins et imaginatifs?

J'aimerais aussi souligner que cette femme est l'utilisatrice honnête standard. Elle ne fait pas une copie pour le voisin. Elle ne fait pas une copie pour la vendre sur le trottoir sur Canal Street. Elle ne copie rien sur son disque dur, ne convertit rien en DivX pour le mettre sur son fichier partagé Kazaa. Elle fait quelque chose d'*honnête* -- transférer son film d'un format à l'autre. Elle fait un enregistrement maison.

A part qu'elle échoue. Il y a un système de GDN appelé Macrovision inclus -- par force de loi -- dans chaque lecteur VHS qui joue avec l'intervalle vertical du signal et rend une cassette réalisée par ce moyen complètement illisible. Macrovision peut être éliminé pour environ 10$ avec un gadget disponible sur eBay. Mais notre pirate ne sait pas cela. Elle est "honnête". Techniquement primitive. Pas bête, hein -- juste naïve.

L'article Darknet parle de cette question. Il prédit même ce que cette personne fera à terme: elle entendra parler de Kazaa, et la prochaine fois qu'elle voudra un film pour ses enfants, elle le téléchargera et le gravera pour eux.

De manière à ralentir l'arrivée de ce jour autant que possible, nos législateurs et gros possesseurs de droits ont pondu une politique complètement désastreuse appelée anticontournement.

Voici comment ça marche: si vous mettez un verrou -- un contrôle d'accès -- autour d'une œuvre protégée, il est illégal de briser ce verrou. Il est illégal de créer un outil qui casse ce verrou. Il est illégal d'expliquer à quelqu'un comment fabriquer cet outil. Il pourrait même être illégal de dire à quelqu'un où il peut trouver cet outil.

Vous vous souvenez de la Loi de Schneier? Tout le monde peut inventer un système de sécurité tellement complexe qu'il ne peut en voir les défauts. La seule façon d'en découvrir les failles est d'en rendre le fonctionnement public et de demander l'avis général. Mais nous vivons dans un monde ou tout code qui permet de protéger une œuvre sous copyright est isolée de ce retour. C'est ce qu'un prof d'ingénérie à Princeton nommé Ed Felten a découvert avec son équipe quand il soumis un papier dans un conférence sur les faille de l'Inititative sur la Musique Numérique Sécurisée, un système de verrouillage proposé par l'industrie musicale. La RIAA [Recording Industry Association of America, NdT] répliqua en menaçant de lui faire un procès à mort s'il essayait de le publier. Nous les avons combattus parce qu'Ed est le genre de client que les avocats en jurisprudence adorent: inarrêtable et propre sur lui. La RIAA s'est ramassée. Quel veinard, Ed. Mais peut-être que le prochain n'aura pas autant de chance.

Et figurez-vous que le suivant n'a pas eu de chance. Dimitri Sklyarov est un programmeur russe qui fit un speech lors d'une convention de hackers à Las Vegas sur les défauts dans les verrous du e-book d'Adobe. Le FBI l'a gardé en prison pendant 30 jours. Il plaida coupable, rentra en Russie, et l'équivalent russe du Ministère des Affaires étrangères lança un avertissement général à ses chercheurs d'éviter les conférences américaines, vu qu'apparemment nous étions devenus un pays où certaines équations étaient illégales.

L'anticontournement est un outil particulièrement puissant pour éliminer la compétition. Si vous insistez que vos outils pour moteurs de voiture sont "un travail protégé", vous pouvez faire un procès à quiconque essaie de bricoler sa voiture. Ce n'est pas simplement une mauvaise nouvelle pour les garagistes - pensez aussi à tous les bricoleurs du dimanche qui aiment tuner leur voiture pour en améliorer les performances. Voici des compagnies comme Lexmark qui prétendent que leurs cartouches contiennent du matériel protégé -- un programme qui indique "vide" quand le toner est vide, et qui ont poursuivi un concurrent qui a fabriqué une cartouche qui remet l'indicateur à zéro. Même les fabricants de portes de garage automatiques ont compris le truc, en prétendant que les gestionnaires de leurs récepteurs sont des travaux sous copyright. Des voitures protégées, des cartouches d'encre, des portes automatiques: est-ce que la prochaine fois ce sera le tour des lampes à néon?

Même dans le cas d'un usage légal -- pardon, "traditionnel" -- de produits sous copyright comme les films ou les DVD, la loi anti contournement n'est pas bonne. Le copyright est un équilibre délicat. Il donne des droits aux créateurs et leurs ayant-droit, mais il en donne aussi au public. Par exemple, un auteur n'a pas le droit d'empêcher la transcription de ses livres en braille. Encore plus important, un créateur à très peu à dire sur ce que vous pouvez faire une fois que vous avez acquis légalement son travail. Si j'achète votre livre, votre peinture ou votre DVD, il m'appartient. Il est ma propriété. Pas ma "propriété intellectuelle" -- une forme bizarre de propriété truffée d'exceptions, facilités et restrictions -- mais une *propriété* réelle, matérielle -- le genre de chose que les tribunaux ont géré avec les lois sur la propriété depuis des siècles.

Mais la loi anti contournement permet aux détenteurs de droits de s'inventer des copyrights nouveaux et fascinants -des lois écrites sans consultation ni justification - qui vous exproprient de votre propriété physique en leur faveur. Les DVD zonés en sont un exemple: il n'y a pas de copyright ici ou n'importe où ailleurs à ma connaissance qui indique qu'un auteur peut décider où vous pourrez profiter de son oeuvre une fois que vous avez payé pour l'avoir. Je peux acheter un livre, le mettre dans mon sac et le trimballer n'importe où de Toronto à Tombouctou, et le lire quel que soit l'endroit où je me trouve: je peux même prendre mon livre aux Etats-Unis et l'emmener au Royaume-Uni, où l'auteur peut avoir un accord exclusif de distribution avec un éditeur local qui le vend pour le double du prix américain. Les avocats spécialisés en copyright appellent cela "Première vente", mais il est plus simple de parler de "Capitalisme".

Les clefs pour décrypter un DVD sont contrôlées par une organisation appelée DVD-CCA, et qui pose tout un tas de conditions de licence pour quiconque veut obtenir une clef de sa part. Parmi celles-ci se trouve le zonage: si vous achetez un DVD en France, il aura un marqueur qui dira "je suis un DVD européen". Amenez ce DVD en Amérique et votre lecteur va comparer le marqueur à sa liste de régions autorisées, et vous dira alors qu'il n'est pas autorisé à le lire.

Attention: il n'y a pas de copyright qui autorise un auteur à faire cela. Quand les droits de copyright furent rédigés et que les auteurs ont eu le droit de contrôler la présentation, la diffusion, la duplication, les produits dérivés et ainsi de suite, la "géographie" n'a pas été oubliée par hasard. C'était exprès.

Donc, si votre DVD français ne marche pas en Amérique, ce n'est parce que c'est illégal: c'est parce que les studios ont inventé une méthode d'affaires et ensuite le copyright pour la faire tenir debout. Le DVD est à vous ainsi que le lecteur de DVD, mais si vous éliminez le zonage de votre disque, vous enfreignez la loi anti contournement.

C'est ce qui est arrivé à Jon Johansen, un adolescent norvégien qui voulait regarder des DVD français sur son lecteur norvégien. Lui et quelques copains ont écrit un bout de code pour casser le CSS et leur permettre de regarder ce qu'ils voulaient. Il est recherché en Amérique; en Norvège, les studios ont fait monter l'affaire pour le faire accuser d'*effraction illégale d'un système informatique*. Quand sa défense demanda *sur quel ordinateur a-t-il commis une effraction?", la réponse fut: "le sien". Sa propriété matérielle, réelle et quantifiable a été expropriée par la notion bizarre et métaphorique de propriété intellectuelle inscrite dans son DVD: la GDN marche uniquement si votre lecteur devient la propriété de celui dont vous jouez le disque.

3. Les systèmes de GDN sont mauvais pour les affaires.

Voici la pire des idées incarnées par la GDN: que les gens qui fabriquent des lecteurs devraient être capables de décider quels enregistrements vous pouvez jouer, et que les gens qui produisent des disques devraient avoir un droit de véto sur la conception des lecteurs.

Ce principe n'a jamais existé: en fait c'était jusqu'à présent exactement le contraire qui avait lieu. Pensez à toutes les choses qui peuvent être branchées sur un port série ou parallèle et auxquelles leurs créateurs n'avaient jamais pensé. La force de notre économie et la rapidité de nos innovations vient de la possibilité pour quiconque de fabriquer quelque chose qui se branche sur quelque chose d'autre: depuis la tondeuse qui se branche sur l'embout de votre aspirateur jusqu'au multiprise qu'on peut brancher sur l'allume-cigare, les interfaces standards sur lesquelles tout le monde peut brancher quelque chose sont ce qui permet de transformer des informaticiens boutonneux en milliardaires.

Les tribunaux l'affirment et le confirment sans cesse. Il était passé un temps illégal de brancher quelque chose qui ne venait pas d'AT&T dans votre prise téléphonique. Ils prétendaient que c'était pour la sécurité du réseau, mais il s'agissait surtout de maintenir ce micro-racket qu'exerçait AT&T en vous facturant la location du téléphone jusqu'à ce que vous l'ayiez remboursé mille fois.

Quand ce blocage fut annulé, cela créa un marché pour les équipements tiers, comme les répondeurs, les téléphones sans fil et les écouteurs - des milliards de dollars d'activité économique qui avaient été bloqués par ce monopole sur l'interface. Remarquez qu'AT&T fut l'un des grands bénéficiaires de tout cela: ils se sont *aussi* mis à fabriquer des accessoires téléphoniques.

La GDN est l'équivalent informatique de ces matériels propriétarisés. Robert Scoble est un programmeur qui tient un excellent blog, où il a écrit un essai sur la meilleure façon de protéger l'investissement que représente la musique que vous achetez. Devriez-vous acheter la musique iTune d'Apple, ou la GDN de Microsoft? Scoble explique que Microsoft était un investissement plus solide, parce qu'il aurait plus de licenciés en aval pour son format propre, et donc un écosystème plus riche de matériels parmi lesquels choisir lorsque viendrait le moment de décider sur quoi jouer votre musique virtuelle.

Quelle drôle d'idée: que nous devrions évaluer nos achats de musique par rapport à la quantité de lecteurs qu'une maison de disque autorisera à jouer ses morceaux! C'est comme demander à quelqu'un d'acheter un Betamax plutôt que le Kinetoscope d'Edison juste parce qu'Edison est complètement parano dans la distribution de ses brevets, et tout cela en passant à côté du fait que le monde s'est tourné vers le format VHS, beaucoup plus ouvert.

Ce n'est pas une bonne façon de faire des affaires. Le DVD est un format où le type qui enregistre le produit est aussi celui qui conçoit le lecteur. Demandez vous quelle quantité de nouveautés il y a eu dans le domaine des DVD depuis 10 ans. Ils sont devenus plus petits et moins chers, mais où sont les nouveaux marchés surprenants et inattendus qui ont été ouverts par le magnétoscope? Il y a une société qui vend le premier lecteur DVD avec disque dur, un truc qui peut contenir 100 films, et ils demandent *27 000* dollars pour ça. Nous parlons juste d'une boîte avec quelques milliers de dollars de matériel dedans - tout le reste représente le coût des pratiques anticoncurrentielles.

4. Les systèmes GDN sont mauvais pour les artistes.

Que dire des artistes? Le réalisateur talentueux, l'écrivain couvert d'encre, la rock-star gonflée à l'héroïne et couverte de cuir? Les prolos de la classe créative sont comme les petits enfants des cartes postales dans ce cas: la RIAA et la MPAA [Music Producers Association of America, équivalent de la SACEM française, NdT] nous les montrent et disent: "est-ce que quelqu'un pourrait penser aux enfants s'il vous plaît?" Les gens qui partagent leur musique répondent "Ouais, on y pense, mais c'est la faute des maisons de disque, on s'en fout de ce qui leur arrive à ceux-là!"

Pour comprendre ce que la GDN fait aux artistes, il faut comprendre comment copyright et technologie interagissent. Le copyright est intrinsèquement technologique, vu que les choses qu'il prend en compte - la copie, la transmission et ainsi de suite - sont intrinsèquement technologiques.

Le piano mécanique fut le premier système développé pour copier de la musique pour pas cher. Il fut inventé à une époque où la principale forme de divertissement consistait à inviter un bon pianiste dans votre salon pour jouer quelques airs pendant que vous chantiez à côté. L'industrie musicale était essentiellement constituée d'éditeurs de partitions.

Le piano mécanique était un système d'enregistrement et de lecture numérique. Les fabricants de pianos mécaniques achetaient les partitions et les transformaient en 1 et 0 et 1 sur une longue bande de papier rigide, qu'ils vendaient à des milliers - des centaines de milliers, voire des millions - d'exemplaires. Ils le firent sans verser un seul sou de compensation aux éditeurs. Arrrr!

Evidemment, les compositeurs et éditeurs de musique grimpèrent aux rideaux. J.P.Sousa [un compositeur américain de l'époque, NdT] vint jusqu'au Congrès pour déclarer:

Ces machines parlantes vont ruiner le développement artistique musical de ce pays. Quand j'étais petit... devant chaque maison les soirs d'été on pouvait voir les gens se rassembler pour chanter ensemble les chansons du moment ou du bon vieux temps. On entend désormais jour et nuit ces machines infernales. Il ne nous restera plus une seule corde vocale. La corde vocale sera éliminée par un processus d'évolution, de la même manière que disparut la queue de l'homme quand il évolua du singe.

Les éditeurs demandèrent au Congrès d'interdire le piano mécanique et d'instituer une loi qui dirait que tout nouveau système pour reproduire de la musique devrait être soumis au veto éventuel de l'association des professionnels. Heureusement pour nous, le Congrès réalisa de quel côté se trouvait son intérêt et décida de ne pas criminaliser la forme de divertissement la plus importante d'Amérique.

Mais restait le problème du paiement des artistes. La Constitution indique le but du copyright: promouvoir les arts et sciences utiles. Les compositeurs étaient cérdibles lorsqu'ils expliquaient qu'ils composeraient moins s'ils n'étaient pas payés pour, et le Congrès avait besoin d'un contrepoids. Et voici ce qu'ils ont trouvé: quiconque paierait 2 cents aux éditeurs aurait le droit d'imprimer une partition pour piano mécanique avec n'importe quelle chanson publiée par l'éditeur. L'éditeur ne pourrait refuser, et personne n'a eu besoin d'embaucher un avocat à 200$ de l'heure pour négocier le fait que le prix serait de deux cents ou un sou.

Cette licence obligatoire est encore en vigueur de nos jours: quand Joe Cocker chante "With a Little Help fron My Friends", il paie une somme donnée à l'éditeur des Beatles et reste libre comme l'air - même si Ringo déteste ça. Si vous vous demandiez comment Sid Vicious a pu convaincre Paul Anka de lui laisser chanter "My Way" ["Comme d'Habitude"], eh bien maintenant vous savez.

Cette licence obligatoire permis de créer un monde dans lequel mille fois plus d'argent était généré par mille fois plus de créateurs qui créèrent mille fois plus de musique qui toucha mille fois plus de monde.

Cette histoire s'est répètée à travers tous le XXe siècle, tous les 10 ou 15 ans. L'émergence de la radio fut permise par l'adoption d'une licence volontaire généralisée - les maisons de disques se rassemblèrent et demandèrent un decret d'agrément qui leur permettrait d'offrir toute leur musique pour un prix forfaitaire. La TV câblée obtint un décret obligatoire: la seule façon pour les fournisseurs de TV câblée d'offrir des programmes était de les pirater et les rediffuser, et le Congrès décida donc de légaliser cette pratique plutôt que de bricoler la TV des électeurs.

Les tribunaux et le Congrès décident de temps en temps de simplement supprimer le copyright - c'est ce qui s'est passé avec le magnétoscope. Quand Sony a mis sa machine sur le marché en 1976, les studios avaient déjà compris ce que regarder un film dans votre salon serait: ils avaient déjà vendu la licence de leurs programmes pour une machine appelée Discovision, qui jouait des gros disques format 33-tours non enregistrables. Proto-GDN.

Les experts en copyright de l'époque n'étaient pas très optimistes pour le magnétoscope. Sony prétendait que son produit permettait une utilisation honnête ["fair use"], chose que l'on définit comme ce que les tribunaux considèrent être une protection contre la violation des droits d'auteur, et ce selon 4 paramètres: est-ce que l'utilisation transforme l'œuvre en quelque chose de nouveau, comme un montage; est-ce qu'elle utilise tout ou partie de l'œuvre originale; est-ce que l'œuvre est artistique ou fonctionnelle; et est-ce que l'utilisation diminue le retour sur investissement du créateur.

Le Betamax échouait à remplir chacune de ces quatre conditions: en rediffusant ou copiant un film hoolywoodien télédiffusé, vous faisiez une utilisation non-transformatrice de 100% d'une œuvre créative d'une manière dommageable pour le schéma de license attribué à Discovision.

Jack Valenti, le porte-parole de l'industrie cinématographique, déclara au Congrès en 1982 que le magnétoscope était à l'industrie cinématographique américaine "ce que l'étrangleur de Boston était à une femme seule à la maison."

Mais la Cour suprême contredit Hollywood en 1984, en décidant que tout matériel capable d'une utilisation légale substantielle était légal. En d'autres mots, "On ne croit pas à cette histoire d'étrangleur de Boston: si votre business ne peut survivre à l'arrivée de cet outil généraliste, alors changez de business ou coulez."

Hollywood se trouva une autre façon de faire des affaires, tout comme les diffuseurs, tout comme les acteurs de Vaudeville, tout comme les éditeurs de musique, et produisirent plus d'œuvres artistiques en payant plus d'artistes et en atteignant un public plus large.

Il y a une chose que tous les nouveaux business artistiques ont en commun: ils profitent du système de diffusion lié à leur époque.

C'est la caractéristique essentielle de n'importe quel nouveau média qui marche: il est consistant avec lui-même. La Bible de Luther ne doit pas son succès aux méthodes des moines copistes: elle était moche, même pas en latin, n'était pas lue à haute voix par quelqu'un qui pouvait la traduire pour son public, elle ne représentait pas des années de Travail-avec-un-t-majuscule par quelqu'un qui avait consacré sa vie à Dieu. Ce qui permis le succès de la Bible lutherienne, c'était son échelle: elle était plus populaire parce que plus largement distribuée. Tous les indices de réussite font pâle figure à côté de la diffusion de masse. Les organismes qui survivent le mieux sont ceux qui se reproduisent le plus: insectes, bactéries, nématodes et virus. La reproduction est la meilleure des stratégies de survie.

Les pianos mécaniques n'étaient pas aussi bons qu'un pianiste doué: mais *leur échelle était meilleure*. La radio n'avait pas le caractère social d'une représentation sur place, mais plus de gens étaient capables d'acheter et régler correctement un récepteur qu'on ne pourrait jamais en faire tenir dans un café-concert. Les MP3 ne sont pas fournis avec les paroles, ils ne sont pas vendus par des vendeurs supercools qui vous aident à faire votre choix, les copies basse qualité ou tronquées sont légion: j'ai téléchargé une fois une copie de "Hey Jude" longue de 12 secondes depuis Napster. Pourtant le MP3 est en train de couler le CD. Je ne sais plus quoi faire de mes CD. Je les achète, et ils finissent comme le chouette sac de marque que l'on vous donne au magasin de vêtements à la mode: il est chouette et vous vous sentiriez coupable de le jeter, mais sérieusement, de combien vous avez besoin dans votre placard? Je peux mettre dix mille chansons sur mon ordinateur portable, mais une quantité comparable de disques, avec les livrets et l'emballage -- c'est un coût, une partie de mes frais mensuels de location de garde-meubles.

Voici les deux choses les plus importantes à savoir à propos des ordinateurs et de l'internet:

  1. Un ordinateur est une machine qui sert à réorganiser des bits.
  2. L'internet est une machine qui sert à déplacer des bits d'un point A à B très vite et pour pas cher.

N'importe quel nouveau média qui se base sur l'internet et les ordinateurs va profiter de ces deux choses, pas les rejeter. Une rotative est une machine qui crache des journaux vite et pas cher: si vous voulez l'utiliser pour produire de subtiles lithographies, vous n'obtiendrez rien de valable. Si vous cherchez à lui faire imprimer des journaux, vous aurez un des fondements d'une société libre.

De même avec l'internet. Au plus fort de l'époque Napster, les cadres des maisons de disques allaient à des conférences pour dire à tout le monde que Napster allait couler parce que personne ne voulait des MP3 mal compressés, sans livrets de paroles, avec des fichiers tronqués et des métadonnées erronées.

Aujourd'hui, ce sont les éditeurs de livres électroniques qui racontent à qui veut l'entendre que la barrière aux livres électroniques est la résolution des écrans. C'est idiot, tout autant que le prêchi-prêcha sur combien c'est beau d'avoir un livre sur une étagère, et quelle bonne odeur ça a, et combien c'est facile de bouquiner dans sa baignoire. C'est à la fois évident et faux, tout comme l'idée que la radio va reprendre le pouvoir dès qu'ils auront compris comment vous vendre des hot-dogs pendant la pause, ou que les films vont être vraiment au sommet quand on aura trouvé un système pour faire revenir les acteurs pour un bis une fois que le film sera fini. Ou que la Réforme Protestante a besoin de Bibles avec illuminations dans la marge et un prêtre de location pour vous lire votre Parole Divine personnelle.

Les nouveaux médias ne réussissent pas parce qu'ils sont comme les vieux médias, mais mieux: ils réussissent parce qu'ils sont pires que les vieux médias là où les vieux médias sont bons, et meilleurs là où les vieux sont mauvais. Les livres sont bons à être sur du papier, haute-résolution, faible complexité, pas cher et jetables. Les livres electroniques sont forts pour être disponibles partout dans le monde gratuitement dans un format si flexible que vous pouvez les copier-coller dans votre session Messenger ou les transformer en un feuilleton sur une liste de diffusion.

La seule édition électronique qui marche - je veux dire des centaines de milliers, des millions de copies distribuées et lues - est le secteur de l'édition pirate, où des livres scannés et convertis sont distribués dans les coins obscurs du net. Les seuls éditeurs légaux qui ont un peu de succès dans l'édition numérique sont ceux dont les livres profitent de l'internet sans surfaire dans le technologique: des éditeurs comme Baen Books et le mien, Tor, qui publient tout ou partie de leur catalogue sous format ASCII, HTML et PDF.

Les livres numérique qui dépendent du côté matériel, les livres numériques sous GDN à usage et copie limités, ceux-la rament. Des ventes de l'ordre de la dizaine, quelques fois centaine. La science-fiction est une niche, mais quand on vend des livres à la dizaine, ce n'est plus un business mais un passe-temps.

Chacun d'entre vous a fait l'expérience de lire de plus en plus de mots à partir de plus en plus d'écrans pendant la plupart de votre carrière. Le total s'annule: vous avez aussi lu moins de mots sur moins de pages, avec le temps. Le cadre qui imprime ses emails pour dicter une réponse à sa secrétaire est un piéton mort sur l'autoroute de l'information.

Aujourd'hui, en ce moment même, des gens lisent des mots sur un écran dès qu'ils le peuvent. Vos enfants jouent au Gameboy jusqu'à ce que leurs yeux les brûlent. Les ados européens appuient sur le bouton de la sonnette avec leur pouce hypertrophié par la rédaction de SMS plutôt qu'avec leur index.

Les livres en papier sont l'emballage dans lequel les livres arrivent. Les imprimeurs-relieurs bon marché comme l'Internet Bookmobile, qui peut produire un livre complet, relié, en 4 couleurs, couverture brillante et tranche imprimée, sont le futur des livres papier: quand vous avez besoin d'un exemplaire, vous en fabriquez un, ou une partie, et le jetez quand vous avez fini. En atterissant à l'aéroport de Seattle lundi, je me suis gravé quelques CD pour écouter dans ma voiture de location. En rendant la voiture, je les laisse. A quoi d'autre me serviraient-ils?

A chaque fois qu'une nouvelle technologie a bouleversé le copyright, nous avons changé le copyright. Le coypright n'est pas une conception éthique, mais une conception utilitariste. Il n'y a rien de *moral* à payer un compositeur quelques sous pour les droits du piano mécanique, il n'y a rien d'*immoral* à ne pas payer Hollywood pour le droit d'enregistrer un film depuis votre TV. C'est juste le meilleur équilibre pour que le droit des gens sur la propriété physique de leur magnétoscopes et phonographes soit respectée, et pour que les créateurs obtiennent assez de leur carotte pour continuer à produire des spectacles, de la musique, des livres et des peintures.

Une technologie qui bouleverse le système de copyright le fait en simplifiant et diminuant le coût de la création, reproduction et distribution. Le système en place profite des insuffisances du système précédent, et sera affaibli par le nouveau. Mais la nouvelle technologie nous donne une toujours plus grande portée: c'est à cela que la technologie "sert".

Elle nous donne aussi un plus gros gateau pour plus d'artistes. C'est ce qui est indirectement reconnu à chaque étape du débat depuis le piano mécanique. Quand le copyright et la technologie entrent en collision, c'est le copyright qui change.

Ce qui veut aussi dire que le copyright actuel - celui qui est protégé par la GDN -- n'est pas descendu de la montagne gravé sur deux tablettes en pierre. Il a été défini au fur et à mesure par les tenants de la génération précédente pour gérer la nouvelle situation technologique. Arrêter d'inventer maintenant vole les artistes de demain, et leur prend les nouveaux secteurs et la nouvelle portée et le nouveau public que l'internet et les PC peuvent leur donner.

5. La GDN est commercialement mauvaise pour Microsoft

Quand Sony mis le magnétoscope sur le marché, elle fabriqua un instrument pour jouer des films hollywoodiens, même si Hollywood n'aimait pas trop ça. Les industries qui se sont développées sur ce marché -- location de films, enregistrements privés, caméscope, et même vidéos de Bar-Mitzvah -- ont rapporté des milliards à Sony et autres.

C'était une bonne affaire -- même si Sony perdit la guerre des formats Betamax-VHS, l'argent généré par le monde équipé en magnétoscopes compensait largement.

Mais ensuite Sony acquis une relativement petite compagnie médiatique et les choses commencèrent à aller de travers. Quand les MP3 firent leur apparition et que les clients Sony demandèrent un lecteur de MP3 de qualité, Sony laissa son département marketing prendre les rênes: au lieu de faire un baladeur MP3 à haute capacité, Sony sortit ses Music clips, des gadgets de faible capacité qui utilisaient de médiocres GDN comme Real et OpenMG. Ils investirent beaucoup d'argent pour ajouter des "options" dans ces gadgets qui dans les faits empêchaient leurs clients d'écouter leur musique sur leurs différents lecteurs. Ce fut un flop commercial.

Aujourd'hui, Sony ne vaut plus rien en terme de baladeurs. Les leaders du marché sont de petites boîtes de Singapour comme Creative Labs -- le genre de compagnie que Sony pouvait autrefois écraser comme un insecte, avant de se faire décérébrer par sa division divertissement -- et des fabricants de PC comme Apple.

Tout ça parce que Sony a voulu vendre un produit pour lequel il n'y avait pas de marché. Pas un seul client Sony ne s'est réveillé en se disant "Saperlotte, j'aimerais bien que Sony investisse plein de matière grise pour que je puisse moins profiter de ma musique." Lorsqu'on leur a offert une alternative, les clients de Sony ont quitté le navire avec enthousiasme.

C'est arrivé à beaucoup de gens que je connais qui dupliquaient leurs CDs en WMA. Vous leur avez fourni des logiciels qui produisaient des duplications plus petites et de meilleure qualité que les duplicateurs MP3, mais vous avez aussi fait en sorte que l'usage des morceaux qu'ils dupliquaient soit limité à leur PC. Ce qui signifie que lorsqu'ils ont voulu sauvegarder leur musique sur un autre disque dur pour réinstaller leur OS (une pratique que la guerre contre les spywares et autres malwares a rendue plus fréquente que jamais), ils ont réalisé qu'ils ne pouvaient plus jouer leur musique après restauration. Le lecteur voyait l'OS comme une nouvelle machine et les empêchait d'avoir accès à leur propre musique.

Il n'y a aucune demande du marché pour cette "fonctionnalité". Aucun de vos clients ne vous demande de faire de coûteuses modifications à vos produits pour rendre la sauvegarde et la restauration plus difficile. Et qui plus est lors d'une récupération suite à un plantage technique catastrophique, autrement dit à un moment où vos clients sont particulièrement peu enclins à vous pardonner.

Je parle d'expérience. Parce que j'achète un nouveau Powerbook tous les dix mois, et parce que je commande toujours le nouveau modèle le jour où il est annoncé, j'ai un tas de lézards avec Apple. Ce qui veut dire que j'atteins la limite de l'autorisation sur trois ordinateurs d'iTune assez rapidement et que je me retrouve dans l'impossibilité de jouer les morceaux que j'ai achetés chez iTune pour une centaine de dollars. Parce qu'une de mes machines autorisées était une saleté dont Apple a fait des pièces détachées, une autre est en réparation, et l'autre est la machine de ma mère qui habite à Toronto, à 5 000 kilomètres de chez moi.

Si j'avais été un moins bon client d'Apple, c'eut été suffisant. Si j'avais été un thuriféraire moins enthousiaste des produits Apple --si je n'avais pas montré à ma mère comment fonctionne iTunes Music Store-- c'eut été suffisant. Si je n'avais pas acheté tant de musique sur iTunes, si la graver sur CD, la dupliquer, ré-entrer toutes les metadonnées n'était pas une tâche si ardue, c'eut été suffisant.

C'est comme si Apple récompensait ma confiance, mon prosélytisme et mes dépenses inconsidérées en me traitant comme un escroc, et m'interdisait l'accès à ma propre musique au moment où mon Powerbook est en réparation --c'est à dire au moment où je suis le moins disposé à me sentir charitable vis-à-vis d'Apple.

Je suis peut-être un cas limite, mais un cas de limite supérieure. Si ce modèle commercial se pérennise, ce n'est qu'une question de temps avant que le client moyen n'ait suffisamment fait évoluer son matériel et acheté de musique pour se retrouver dans la situation dans laquelle je me trouve.

Vous savez ce que j'achèterai à coup sûr? Un lecteur qui me laisse jouer les morceaux de tout le monde. Aujourd'hui, le plus proche de ça est une application open source qui s'appelle VLC, mais c'est bancal et plein de bugs, et ça n'est pas pré-installé sur mon ordinateur.

Sony n'a pas fait le Betamax pour jouer uniquement les films qu'Hollywood voulait bien lui laisser jouer-- Hollywood lui avait demandé de le faire, ils avaient proposé à l'origine un marquage analogique sur les émissions, les magnétoscopes pouvant le détecter et réagir en désactivant la fonction enregistrement. Sony a ignoré leur requête et réalisé le produit qu'elle pensait que ses clients voulaient.

Je suis un client Microsoft. Comme des millions d'autres clients Microsoft je veux un lecteur qui joue tout ce que je lui donne, et je pense que vous êtes la bonne compagnie pour me donner ça.

Et oui, ça violerait les lois actuelles sur le copyright, mais ça fait des dizaines d'années que Microsoft fait des outils de piratage qui changent les lois du copyright. Outlook, Exchange et MSN sont des outils qui encouragent le non-respect du copyright numérique à grande échelle.

De manière plus significative, IIS et les proxy-caches diffusent des copies de documents sans le consentement de leurs auteurs, une chose qui, si c'est légal aujourd'hui ne l'est que parce que des compagnies comme Microsoft sont allées de l'avant, l'ont fait et ont mis les législateurs au défi de les poursuivre.

Microsoft ne s'est pas laissée faire, pour le bien de ses clients et du progrès, et a gagné de manière si décisive que la plupart des gens n'a même pas réalisé qu'il s'était agit d'un combat.

Refaites-le! C'est une compagnie qui regarde droit dans les yeux en rigolant les contrôleurs des lois antitrust les plus brutaux et les plus coriaces. Comparés aux gars de l'antitrust, les législateurs du copyright sont des lavettes. Vous les prenez les doigts dans le nez.

Dans son livre "L'anarchiste dans la bibliothèque", Siva Vaidhyanathan parle des raisons pour lesquelles les studios sont si aveugles aux désirs de leurs clients. C'est parce que des gens comme vous et moi ont passé les années 80 et 90 à les faire fantasmer sur de mauvaises histoires de science fiction à propos d'une technologie DRM impossible qui leur permettrait de faire payer de petites sommes d'argent chaque fois que quelqu'un regarderait un film --vous voulez l'avance rapide? ça coutera un centime de plus. La touche pause c'est deux centimes de l'heure. Vingt-cinq centimes pour couper le son.

Quand Mako Analysis a sorti son rapport le mois dernier conseillant aux opérateurs télécom de cesser de sponsoriser les téléphones Symbian, ils étaient juste en train d'écrire un nouvel acte de cette pièce. Mako dit que les téléphones comme le P900, qui peuvent jouer des sonneries MP3, sont mauvais pour l'économie du téléphone cellulaire, parce qu'ils vont mener à la faillite les rapaces qui revendent les sonneries. Ce que dit Mako c'est que ça n'est pas parce que vous achetez un CD que vous devez avoir la possibilité de l'écouter sur votre lecteur MP3, et que ce n'est pas parce que vous pouvez l'écouter sur un lecteur MP3 que vous pouvez l'utiliser comme sonnerie. Je me demande ce qu'ils pensent des réveils qui jouent des CDs pour vous réveiller le matin? Est-ce que ça étouffe dans l'oeuf le marché naissant des sonneries de réveil?

Les clients des opérateurs téléphoniques veulent des téléphones Symbian et pour le moment les opérateurs comprennent que s'ils n'en vendent pas quelqu'un d'autre en vendra.

Les perspectives de marché pour des appareils vraiment capables sont énormes. Il y a une compagnie qui vend *27 000$* un juke-box DVD - bouffez-les! Steve Jobs ne va pas le faire: il est à la conférence D, sur le contenu numérique, en train de dire aux patrons de studios de ne pas sortir de films en haute définition tant qu'ils ne sont pas sûrs que quelqu'un ne va pas arriver avec un graveur DVD haute définition sur un PC.

Peut-être qu'ils ne croiront pas à ses conneries, mais ils ne sont pas trop intéressés par ce que vous avez à vendre non plus. Dans les réunions du groupe de discussion sur la protection de la diffusion, où le marquage de télédiffusion [broadcast flag] a été créé, la position des studios a été: "Nous prendrons la GDN de n'importe qui sauf de Microsoft et de Philips". Quand j'ai rencontré les supers experts de la télédiffusion anglaise à propos de la version européenne du marquage de télédiffusion au cours du forum des Diffuseurs de Vidéo Numérique (DVB), ils m'ont dit, "Eh bien c'est différent en Europe: ils sont surtout inquiets qu'une compagnie américaine comme Microsoft ne fasse main basse sur la télévision européenne".

Les studios américains ne voulaient pas que les firmes d'électronique japonaises aient leur part du gateau du marché du film, alors ils ont combattu le magnétoscope. Aujourd'hui, tous ceux qui font des films sont unanimes à ne pas vouloir de vous entre leurs clients et eux.

Sony n'a pas demandé la permission. Vous ne devriez pas la demander non plus. Sortez le lecteur qui peut jouer les enregistrements de tout le monde.

Parce que si ce n'est pas vous qui le faites, quelqu'un d'autre le fera.

Finnish

Taken from here.

Tervehdys rakkaat piraattikumppanit! Arrrrr!

Puhun tänään tekijänoikeudesta, tekniikasta ja DRM:stä (Digital Rights Management). Työskentelen Lontoossa Electronic Frontier Foundationissa tekijänoikeuskysymysten parissa. En ole lakimies - olen pikemminkin äänekäs aktivisti, joka joskus lähetetään rippipuku päällä standardoimisjärjestöihin tai YK:hon aiheuttamaan sekaannusta puhumalla. Vietän noin kolme viikkoa kuukaudesta tien päällä omituisissa tilaisuuksissa, kuten puhumassa Microsoftille DRM-järjestelmistä.

Elän kaksoiselämää: olen myös tieteiskirjailija. Se tarkoittaa, että ajan myös omaa etuani, sillä olen unelmoinut elättäväni itseni kirjoittamalla 12-vuotiaasta lähtien. Tekijänoikeuksiini perustuva bisnekseni ei toki ole yhtä mittaavaa kuin Microsoftin, mutta vakuutan, että se on minulle yhtä tärkeä kuin teidän liiketoimintanne on teille.

Tahtoisin vakuuttaa teille tällä esityksellä että:

  1. DRM-järjestelmät eivät toimi
  2. DRM-järjestelmät ovat haitaksi yhteiskunnalle
  3. DRM-järjestelmät haittaavat bisnestä
  4. DRM-järjestelmät vahingoittavat artisteja
  5. DRM on huono liikeidea Microsoftille

Tämä puhe on merkittävä. Microsoft on upottanut paljon rahaa DRM-järjestelmien kehittämiseen, ja paljon aikaa lähettämällä Marthan, Brianin ja Peterin ja muita ihmisiä ympäri maailmaa lobbaamaan suotuisia oloja Microsoftin tulevaisuuden DRM-järjestelmille. Microsoftin kaltaiset yritykset kääntyvät hitaasti kuin vanhat amerikanraudat, ja tällä aiheella on niin paljon eteenpäin vievää liike-energiaa, että sitä on hankala pysäyttää ennen kuin moottori on kuskin sylissä. Parhaimmillaankin luulen, että Microsoft voisi hieman muuttaa DRM-keskustelun liikevektoreita - ja näin pelastaa nahkamme.

Paneudutaan tarkemmin edellä esittämiini väitteisiin.

1. DRM-järjestelmät eivät toimi

Tämä väite jakautuu kahteen osaan:

  1. Pikakurssi kryptografiasta
  2. Kryptografian soveltaminen DRM-järjestelmiin

Kryptografia -- salakirjoitus -- on tapa pitää salaisuuksia. Siihen kuuluu kolme osapuolta: lähettäjä, vastaanottaja ja hyökkääjä (hyökkääjiä, lähettäjiä ja vastaanottajia voi olla kaikkia useitakin, mutta pitäytykäämme yksinkertaisuudessa). Kutsumme näitä ihmisiä nimillä Alice, Bob ja Carol.

Oletetaanpa, että elämme Caesarin ja Gallian sodan aikana. Täytyy lähettää viestejä sinne tänne kenraaleille, ja mieluiten siten, ettei vihollinen pääse niihin käsiksi. Voidaan luottaa siihen, että jokainen viestin kaappaaja on todennäköisesti lukutaidoton, mutta se on vakava riski valtakunnan kannalta. Viestit voi antaa luotettavien sanansaattajien käsiin, jotka pureksivat ja nielevät ne, jos heidät siepataan - mutta se ei auta, jos Brad Pitt ja hänen hamemiehensä iskevät sanansaattajaa nuolella ennen kuin hän ymmärtää, mikä häntä iski.

Viesti siis salataan esimerkiksi ROT-13:lla, jossa jokainen kirjain korvataan siitä aakkoskehällä mahdollisimman kaukana olevalla toisella kirjaimella. Näin aikanaan tehtiin Usenet-verkossa, kun tuskin kukaan siellä piittasi turvallisuudesta -- A oli N, B oli O, C oli P, ja niin edelleen. Salauksen purkamiseksi lisättiin taas 13, joten N oli A, O oli B ja niin edelleen.

Tämä salaus on kuitenkin melko ontuvaa: kun joku keksii käytetyn algoritmin, salaisuus on mennyttä.

Caesarina viettäisit paljon aikaa huolissasi siitä, kuinka sanansaattajiesi olemassaolo ja hyötykuorma pidetään salassa. Ymmärsitkö? Olet Augustus ja sinun pitää lähettää viesti Bradille päästämättä Cassiusta (sana, josta luotettavat tietolähteet kertovat sen tarkoittavan "juustomainen") siihen käsiksi. Annat viestin vietäväksi Diatomaceukselle, valtakunnan parhaalle juoksijalle, ja salaat sen ROT-13:lla ja lähetät hänet varuskunnasta yön pimeimpänä hetkenä, huolehtien, että kukaan ei tiedä lähettäneesi sitä. Cassiuksella on vakoojia kaikkialla, varuskunnassa ja tiellä, ja kun joku heistä ampuu nuolen Diatomaceouksen läpi, he pääsevät viestiin käsiksi, avaavat salauksen, ja jäät kiinni. Viestin olemassaolo on siis salaisuus, samoin kuin salausavain ja salattu viesti. Se tarkoittaa useita salaisuuksia, ja kuta enemmän niitä on, sitä vähemmän olet turvassa. Erityisesti, jos joku muu tuntee joitakin näistä salaisuuksista. Jaetut salaisuudet eivät enää olekaan salaisuuksia.

Aikaa kuluu, asioita tapahtuu, Tesla keksii radion ja Marconi ottaa itselleen kunnian siitä. Tämä tarkoittaa sekä hyviä että huonoja uutisia salaukselle: toisaalta viestit pääsevät minne tahansa vastaanottimen ja antennin avulla, mikä on suurenmoista vihollisrivien takana työskenteleville vastarintaliikkeen miehille. Toisaalta kuka tahansa, jolla on antenni, voi kuulla viestin, jolloin sen olemassaolon salaamisesta ei enää ole hyötyä. Aina kun Adolf lähettää viestin Berliiniin, hän voi olettaa Churchillin kuulevan sen.

Tämä on OK, koska meillä on nykyisin tietokoneita - isoja laatikoita, alkeellisia mekaanisia tietokoneita, jotka ovat kuitenkin tietokoneita. Tietokoneet ovat koneita, joilla lukuja järjestellään uudelleen, ja molempien osapuolten insinöörit osallistuvat vihamieliseen kilpailuun keksiä selkein menetelmä numeerisesti esitetyn tekstin uudelleenjärjestämiseen siten, että vastapuoli ei voi salausta purkaa. Viestin olemassaolo ei enää ole salaisuus, mutta salausalgoritmi sen sijaan kyllä.

Salaisuuksia on kuitenkin yhä liikaa. Jos Bobby kaappaa yhden Adolfin Enigma-koneista, hän voi antaa Churchillille kaikenlaista tiedustelutietoa. Tarkoitan, että tämä oli hyvä uutinen Churchillille ja meille, mutta huono uutinen Adolfille. Ja lopulta se on huono uutinen kenelle tahansa, joka tahtoo pitää salaisuuden.

Tässä vaiheessa kuvaan astuvat avaimet: avainta käyttävä salaus on turvallisempaa. Vaikka avain olisi julkinenkin, jos salattu viesti siepataan avainta tuntematta (tai murtamatta), viesti on yhä salainen. Sodan jälkeen tämä on tuplasti niin tärkeää, kun alamme tajuta Schneierin lakina ymmärtämäni asian: "kuka tahansa voi keksiä niin fiksun turvajärjestelmän, ettei hän itse osaa sitä murtaa." Tämä tarkoittaa, että ainoa koemenetelmä mahdollisten virheiden löytämiseen salauksesta on kertoa siitä kaikille tuntemillesi älykkäille ihmisille ja pyytää heitä miettimään keinoja sen murtamiseen. Ilman tätä kriittistä askelta päätyymahdollisesti hölmöjen paratiisiin, jossa vihollinen on murtanut salauksesi jo ajat sitten ja hiljaa selvittää kaikkia salakirjoituksiasi tirskuen sinulle.

Parasta kaikessa on se, että on vain yksi salaisuus: avain. Ja kahden avaimen salauksessa tulee yhä helpommaksi Alicen ja Bobin pitää avaimensa salassa Carolilta, vaikka he eivät ole koskaan tavanneet. Kunhan Alice ja Bob voivat pitää avaimensa salassa, he voivat olettaa, ettei Carol pääse käsiksi selväkielisesti heidän viesteihinsä, vaikka hän tuntisi salausalgoritmin ja salatun tekstin. Avaimet ovat salaisuuksista lyhimmät ja yksinkertaisimmat: siten ne on jopa helpompaa pitää Carolin ulottumattomissa. Hurraa, Bob ja Alice!

Soveltakaamme sitten tätä DRM:ään.

DRM:ssä hyökkääjä on *myös vastaanottaja*. Ei ole enää Alicea, Bobia ja Carolia, vaan vain Alice ja Bob. Alice myy Bobille DVD-levyn ja DVD-soittimen. DVD-levyllä on elokuva - esimerkiksi Pirates of the Caribbean - ja se on salattu algoritmilla nimeltä CSS - Content Scrambling System (suomeksi "sisällönsotkentajärjestelmä"). DVD-soittimessa on CSS-salauksen avain.

Noh, katsotaanpa mikä tässä on sitten salaisuus: salausalgoritmi tunnetaan. Salattu tieto on mitä todennäköisimmin vihollisen käsissä, arrr. Mutta mitä siitä? Niin kauan kuin avain ei ole vihollisen käsissä, kaikki on hyvin.

Tässä on kuitenkin pulma. Alice tahtoo Bobin ostavan Pirates of the Caribbeaninsa. Bob suostuu ostamaan Pirates of the Caribbeanin vain, jos hän pystyy murtamaan CSS-salatun VOBin eli videodatan DVD-soittimellaan. Muutoin hän ei voi käyttää levyä muuten kuin lasinalusena. Alicen on siis annettava Bobille - hyökkääjälle - avain, salaus ja salattu viesti.

Hauskuus seuraa.

DRM-järjestelmät voi murtaa minuuteissa, joskus päivissä. Harvoin menee kuukausia. Se ei johdu siitä, että niiden keksijät olisivat tyhmiä. Se ei johdu siitä, että salauksen murtajat olisivat älykkäitä. Se ei johdu virheistä algoritmeissa. Loppujen lopuksi kaikilla DRM-järjestelmillä on yhteinen haavoittuvuus: ne tarjoavat murtajille salatun tiedon, salauksen ja avaimen. Tällöin "salaisuus" ei enää olekaan salaisuus.

2. DRM-järjestelmät ovat haitaksi yhteiskunnalle

Nosta käsi, jos ajattelit jotain tähän tapaan: "Eihän DRM:n tarvitse olla suoja kaikkein terävimpiä murtomiehiä vastaan, vain keskivertokansalaisia! Se toimii hidastetöyssyn tavoin!"

Kädet alas.

Tämä on harhaa kahdestakin syystä, joista toinen on tekninen ja toinen sosiaalinen. Kuitenkin molemmat ovat haitaksi yhteiskunnalle.

Tekninen syy on tämä: Ei tarvitse olla kräkkeri murtaakseen DRM-suojauksen. Tarvitsee vain osata käyttää Googlea, Kazaata tai mitä tahansa muuta yleiskäyttöistä hakutyökalua löytääkseen version, jonka joku itseä fiksumpi on jo murtanut.

Nosta käsi, jos ajattelit jotain tähän tapaan: "NGSCB ratkaisee ongelman: pistetään salaisuus logiikkapiirin sisään ja valetaan se epoksiin."

Kiitos, voitte laskea kätenne.

Nosta käsi, jos olet yksi ns. "Darknet" -tutkielman kirjoittajista.

Nyt kaikki ensimmäisen kysymykseni kohdalla kätensä nostaneet, menkää tapaamaan joku tutkielman kirjoittajista. Siinä nimittäin kerrotaan, muiden muassa, että DRM on tuomittu epäonnistumaan tästä nimenomaisesta syystä. Voitte laskea kätenne.

Mainitsemani sosiaalinen syy DRM-teknologian epäonnistumiseen on rehellisen käyttäjän rehellisyyden vahtiminen. Aivan kuin täytyisi vahtia, että pitkä käyttäjä tosiaan on pitkä. DRM-järjestelmätoimittajat kertovat tuotteidensa estävän tavallista käyttäjää kopioimasta, eivät järjestäytynyttä rikollisuutta, kuten miljoonia korkealaatuisia tuoteväärennöksiä tuottavia ukrainalaisia piraatteja. Niitä ei ole suunniteltu insinööriopiskelijan pitäviksi. Eikä myöskään kenenkään rekisterin muokkauksen, shift-näppäimen painamisen tai hakukoneen käytön osaavan pitäviksi. Loppujen lopuksi DRM on tarkoitettu suojaksi kaikkein yksinkertaisimpia ja taitamattomimpia vastaan.

Kerron tositarinan DRM-suojaukseen törmänneestä käyttäjästä. Hän on fiksu, korkeasti koulutettu, eikä tiedä mitään sähkölaitteista. Hänellä on kolme lasta. Hänellä on DVD-soitin olohuoneessa ja vanha VHS-nauhuri lastenhuoneessa. Eräänä päivänä hän toi lapsillee "Toy Story" -DVD:n. Se ei ole mikään vähäpätöinen sijoitus, ja ottaen huomioon esineiden lasten käsiin päätymisen jälkeen saaman keskimääräisen töhrykuorrutuksen hän päätti tehdä levystä kopion videokasetille ja antaa sen lapsille. Siten hän pystyisi tekemään uuden ehjän nauhan aina kun edellisestä aika jättää. Hän kytki DVD-soittimen videonauhuriin, painoi DVD-soittimen toiston ja videonauhurin nauhoituksen päälle ja jäi odottamaan.

Pysähdytään tähän ja hämmästellään hetki ennen kuin jatkan. Joku teknokammoinen kykeni hahmottamaan tilanteen mielessään riittävän selvästi keksiäkseen, että hän voi kytkeä kaapelit oikeaan järjestykseen ja siirtää digitaalisen levynsä sisällön analogiselle nauhalle. Luullakseni kukin meistä tässä huoneessa on eturivin tekninen tuki jollekulle perheessään. Eikö teistä olisikin hienoa jos kaikki ei-nörtit ystävänne ja sukulaisenne olisivat näin fiksuja ja luovia.

Haluan myös huomauttaa että tässä on kyseessä tarunhohtoisen rehellinen käyttäjä. Hän ei kopioi naapurille, ei myy kopioitaan kirpputorilla, eikä jaa DivX-muotoista kopiota Kazaalla. Hän tekee jotain rehellistä - siirtää elokuvaa tallennusalustalta toiselle. Hän tekee kopion yksityiseen käyttöön.

Paitsi että hän epäonnistuu. Laki määrää, että jokaisessa DVD-soittimessa ja videonauhurissa on oltava Macrovision-niminen DRM-järjestelmä, joka muokkaa signaalin sammutusjaksoja siten, että kopiointi edellä yritetyllä tavalla ei onnistu. Macrovision voidaan kiertää 10 dollarin vimpaimella, joita voi ostaa eBaystä. Tämä tuttavani ei sitä kuitenkaan tiedä. Hän on "rehti". Teknisiltä taidoiltaan vaatimaton. Ei tyhmä, muistakaa se - vain tietämätön.

Darknet-tutkielma tarttuu tähän aiheeseen. Se jopa ennakoi mitä tämä henkilö pitkällä tähtäimellä tekee: Hän ottaa selvää Kazaasta ja seuraavalla kerralla halutessaan lapsilleen elokuvan, hän hakee sen verkosta, polttaa levylle ja antaa lapsilleen.

Viivyttääkseen tuota hetkeä niin pitkään kuin vain suinkin mahdollista, lainlaatijamme ja oikeuksienhaltijoiden eturyhmät ovat esittäneet tuhoisaa menettelytapaa, nimittäin suojauksen kiertämisen kieltoa.

Näin kielto toimii: Jos tekijänoikeuksin suojattu teos laitetaan lukkojen taa -- suojataan käytön rajoittimella -- on lukon murtaminen laitonta. On myös laitonta tehdä työkalu lukon murtamiseen. On myös laitonta kertoa, kuinka työkalu tehdään tai mistä voi löytää ohjeet työkalun tekemiseen.

Muistatteko Schneierin lain? Kuka tahansa voi keksiä niin fiksun turvajärjestelmän, ettei sen aukkoja löydä. Ainoa tapa löytää nämä turvallisuusaukot on tuoda julki järjestelmän toimintatapa ja pyytää julkista palautetta. Mutta elämme nyt maailmassa, jossa kaikkia tekijänoikeussuojatun työn käyttöä rajoittavia salauksia käytetään tällaisen palautteen ulottumattomissa. Sen sai huomata Princetonin insinööritieteen professori Ed Felten toimittaessaan akateemiseen konferenssiin dokumentin levyteollisuuden ehdottaman vesileimajärjestelmän, turvallisen digitaalisen musiikin aloitteen (Secure Digital Music Initiative), virheistä. RIAA vastasi uhkaamalla syytettä häntä vastaan, jos hän sitä yrittäisi. Kävimme taistoon RIAA:ta vastaan, koska tiedämme, että Ed on sellainen henkilö, joka saisi käräjät puolelleen: moitteettomasti käyttäytyvä tiedemies, joka on mahdoton asettaa syytteeseen, - RIAA taipui. Onnekas Ed. Ehkä seuraavalla yrittäjällä ei ole yhtä hyvää tuuria.

Itse asiassa seuraavalla yrittäjällä ei ollut yhtä hyvää tuuria. Dimitri Skylarov on venäläinen ohjelmoija, joka hakkerimessuilla Vegasissa kertoi Adoben sähköisten kirjojen lukitusten virheistä. FBI piti häntä pidätettynä kuukauden. Hän myönsi syyllisyytensä, palasi Venäjälle, ja Venäjän ulkoministeriö kehotti tutkijoitaan pysymään poissa amerikkalaisista konferensseista, koska USA:sta oli tullut maa, jossa tiettyjen kaavojen ja yhtälöiden esittäminen on lainvastaisia.

Kierronesto on voimakas työkalu niille, jotka haluavat estää kilpailijoiden pääsyn markkinoille. Väittäessäsi autosi moottoria "tekijänoikeussuojatuksi teokseksi" voit syyttää jokaista, joka valmistaa työkalun, jolla sitä voidaan kopeloida. Se ei ole huono uutinen vain mekaanikoille -- ajattele tuunaajia, jotka tahtovat viritellä autojaan suorituskykyisemmiksi. On yrityksiä, kuten Lexmark, jotka väittävät kirjoitintensa värikasettien sisältävän tekijänoikeussuojattuja osia -- ohjelma, joka ilmoittaa "olen tyhjä" kun väriaine loppuu, ja ovat syyttäneet kilpailijaa, joka valmisti värikasetin, joka nollasi tämän lipun. Jopa autotallinovien avauksen kauko-ohjauksessa tarvittavia laitteita valmistavat yritykset ovat ryhtyneet toimenpiteisiin, väittämään, että heidän vastaanottimensa ovat tekijänoikeussuojattuja laitteita. Tekijänoikeussuojatut autot, värikasetit ja autotallinovenavaajat: mitä seuraavaksi, tekijänoikeussuojattuja valaisimia?

Myös kun puhe on laillisista -- anteeksi, "perinteisistä" -- tekijänoikeussuojatuista teoksista kuten DVD-elokuvista, kierronesto on huono uutinen. Tekijänoikeus on arkaluontoinen tasapaino. Se antaa teosten luojille ja oikeudenomistajille joitain oikeuksia, mutta varaa myös joitain oikeuksia yleisölle. Esimerkiksi kirjailijalla ei ole oikeutta kieltää ketään muuttamasta kirjojaan sokeiden luettavissa olevaan muotoon. Tärkeämpää kuitenkin on, että tekijällä on vain rajoitettu sananvalta siihen, mitä voit tehdä, kun ensin laillisesti olet hankkinut teoksen. Jos ostan kirjoittamasi kirjan, maalaamasi taulun, tai tekemäsi DVD-elokuvan, se kuuluu minulle. Minulla on siihen omistusoikeus. Se ei ole kuitenkaan henkistäomaisuuttani-- tuota omituista omistuksen muotoa, joka on täynnä poikkeuksia ja rajoituksia -- vaan todellista, kiistämätöntä, käsinkosketeltavaa *omaisuutta* -- sellainen, josta oikeudet ovat vuosisatoja käräjöineet.

Kierronesto kuitenkin sallii tekijänoikeudenomistajien keksiä uusia ja jänniä oikeuksia itselleen -- laatia yksityisiä lakeja vastuuttomasti ja harkitsemattomasti -- jotka poistavat oikeuksiasi fyysiseen omaisuuteesi, heidän edukseen. Aluekoodatut DVD-levyt ovat esimerkki tästä: yksikään tekijänoikeuslaki täällä tai muuallakaan, jonka tunnen, ei anna tekijälle oikeutta määrätä, missä paikassa hänen luovista töistään nautitaan, kun se on asianmukaisesti maksettu. Voin ostaa kirjan ja panna sen laukkuuni ja viedä sen minne tahansa - Torontoon tai Timbuktuun, ja lukea sen, missä ikinä olenkin: voin myös ostaa kirjoja Amerikasta ja viedä ne Englantiin, jossa tekijällä voi olla paikallisen julkaisijan kanssa sopimus yksinoikeudesta niiden myyntiin kaksinkertaisesta hinnasta Yhdysvaltain hintatasoon verrattuna. Kun näin olen tehnyt, ei minulla ole oikeutta myydä tai lahjoittaa sitä Englannissa. Tekijänoikeuslakimiehet sanovat tätä "ensimyynniksi", mutta yksinkertaisempaa on sanoa sitä "kapitalismiksi".

DVD:n salauksenpurkuavaimia hallinnoi järjestö nimeltä DVD-CCA, ja heillä on tukku lisenssivaatimuksia kaikille, jotka hankkivat heiltä avaimen. Muiden muassa aluekoodaus: jos ostat DVD-levyn Ranskasta, siinä on tieto, joka sanoo, "Olen Ranskasta ostettu DVD-levy." Jos vien tämän DVD-levyn Amerikkaan, vertaa DVD-soittimeni tuota omiin sallittuihin alueisiinsa, ja jos ne eivät täsmää, se sanoo, että levyä ei saa katsoa.

Muistutan: tekijänoikeus ei anna tekijälle oikeutta rajoittaa tätä. Laatiessamme tekijänoikeusperiaatteet ja antaessamme tekijöille oikeuden kontrolloida esittämistä, kopiointia, johdannaisteoksia ja niin edelleen, emme vahingossa jättäneet "maantiedettä" pois. Se oli tahallinen teko.

Kun ranskalainen DVD-levysi ei toimi Amerikassa, se ei johdu siitä, että sen katselu Amerikassa olisi laitonta: näin on, koska studiot ovat keksineet liiketoimintamallin ja tekijänoikeuslain hyväksikäytön sen ylläpitämisessä. DVD-levy on sinun omaisuuttasi, kuin myös DVD-soitin, mutta jos ohitat levysi aluekoodauksen, rikot kierronestoa.

Näin kävi Jon Johansenille, norjalaiselle teini-ikäiselle, joka halusi katsoa ranskalaisia DVD-levyjä norjalaisella DVD-soittimellaan. Hän eräine ystävineen kirjoitti ohjelmakoodipätkän, joka ohitti CSS:n, jotta hän pystyi näin tekemään. Hänet on etsintäkuulutettu Amerikassa; Norjassa studiot ryhtyivät toimenpiteisiin hänen saattamisekseen syytteeseen *laittomasta tietojärjestelmään tunkeutumisesta* Kun hänen puolustuksensa kysyi, "mihin tietojärjestelmään Jon tunkeutui?" vastaus oli: "Hänen omaansa."

Hänen kiistämätön, todellinen ja fyysinen omaisuutensa julistettiin hänelle kuulumattomaksi vedoten omituiseen, kuvaannolliseen "älykkyysomaisuuteen": DRM toimii vain silloin, jos toistolaitteen omistaa sillä toistettujen levyjen tekijänoikeuksien omistaja.

3. DRM-järjestelmät haittaavat bisnestä

DRM:ään sisältyvistä ideoista kehnoin on se, että levysoittimien tekijöillä olisi kyky määritellä ne levyt, joita voidaan kuunnella, ja levyjen tekijöillä olisi veto-oikeus levysoitinten suunnittelussa.

Tämä ei ole koskaan ollut vallitseva periaate - itse asiassa tilanne on ollut täysin vastakkainen. Mietipä kaikkia niitä asioita, jotka voidaan kytkeä rinnakkais- tai sarjaportteihin ja joista näiden liittimien keksijät eivät koskaan ole osanneet kuvitellakaan. Vahva taloutemme ja nopea innovointi ovat syntyneet sivutuotteina siitä, että kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa minkä voi kytkeä mihin tahansa: pölynimurin letkuun kytkettävästä sähköparranajokoneesta auton tupakansytyttimestä valuvaan johtosekamelskaan. Jokaisen rakentelijan saatavilla olevat standardiliitännät tekevät nörteistä miljardöörejä.

Yhdysvaltojen oikeusasteet ovat vahvistaneet tämän periaatteen yhä uudestaan. Alun perin oli laitonta kytkeä puhelinrasiaan mitään, mikä ei tullut AT&T:ltä. Yhtiö väitti tämän lisäävän verkon turvallisuutta, mutta tosiasiassa kyse oli AT&T:n puhelinvuokrabisneksen tukemisesta - pienistä rahasummista, jonka seurauksena puhelimen hinta tuli maksettua tuhanteen kertaan.

Kun tämä kielto kumottiin, syntyivät markkinat kolmansien osapuolten puhelinlaitteille puhuvista rihkamapuhelimista puhelinvastaajiin ja langattomista luureista korvakuulokkeisiin. Tämä tarkoitti miljardien dollareiden taloudellista toimintaa, jota suljettu rajapinta oli ehkäissyt syntymästä. On huomattavaa, että AT&T oli yksi suurista hyötyjistä: myös he ryhtyivät puhelinten valmistusbisnekseen.

DRM on näiden suljettujen laiterajapintojen ohjelmistollinen vastine. Ohjelmistoalalla toimivan Robert Scoblen blogissa oli essee parhaista tavoista suojata investointi ostettuun digitaaliseen musiikkiin. Pitäisikö ostaa Applen iTunes-palvelun musiikkia vai Microsoftin DRM-musiikkia? Scoble argumentoi, että Microsoftin musiikki oli varmempi sijoitus, koska Microsoftilla olisi useampia loppukäyttäjälisenssinhaltijoita heidän omalle formaatilleen ja näin syntyisi monipuolisempi laite-ekosysteemi, josta voisi sitten shoppaillessa valita sopivan vehkeen virtuaaliäänitteiden soittoa varten.

Kummallinen idea, että meidän pitäisi arvioida levyostoksemme sen perusteella, minkä levy-yhtiön levyille olisi saatavilla eniten erilaisia levysoittimia! Ihan kuin jotakuta neuvottaisiin ostamaan Betamax-nauhuri eikä Edisonin kinetoskooppia sen vuoksi, että Thomas Edison ei suostu lisensoimaan patenttejaan - ja samalla jättämään huomiotta maailman perääntymättömän marssin kohti avoimempaa VHS-formaattia.

Tämä on huonoa bisnestä. DVD on formaatti, jossa levyn tekijät saavat suunnitella soittimet. Kysypä itseltäsi, kuinka paljon innovointia DVD-soittimissa on tapahtunut viimeisen vuosikymmenen aikana? Ne ovat halventuneet ja pienentyneet, mutta missä ovat ne omituiset ja hämmästyttävät markkinat DVD:lle, jotka videonauhuri avasi? Yhtiö, joka valmistaa maailman ensimmäistä kovalevypohjaista DVD-jukeboksia kolmellekymmenelle elokuvalle pyytää laitteesta 30 000 dollaria. Tämä laite on kolmensadan taalan kovalevy ja saman hintainen PC - loput hinnasta on kilpailun rajoittamisen kustannuksia.

4. DRM-järjestelmät vahingoittavat artisteja

Vaan entä artisti? Töitä paiskiva elokuvaohjaaja, kynä savuten kirjoittava käsikirjoittaja, huumeista selvinnyt nahkatakkirokkistara? RIAA ja MPAA nostavat esiin meitä, luovaa kansanluokkaa, ja vetoavat: "ettekö ota huomioon näitä lapsia?" Tiedostoja jakavat vastaavat: "Joo, otetaan, mutta levymerkit ovat se Iso Juttu. Ketä kiinnostaa miten sulle käy?"

Voidaksemme ymmärtää, mitä DRM aiheuttaa artisteille, on ymmärrettävä, kuinka tekijänoikeus ja teknologia ovat keskenään vuorovaikutuksessa. Tekijänoikeus on luonnostaan teknistä, koska asiat, joihin se vaikuttaa -- kopiointi, lähetys, ja niin edelleen -- ovat luonnostaan teknisiä.

Automaattipiano oli ensimmäinen tapa musiikin halpaan kopiointiin. Se keksittiin aikana, jolloin Amerikan ykkösviihdyke oli kutsua taitava pianisti olohuoneeseen soittamaan ja laulaa itse mukana. Musiikkiteollisuus koostui lähinnä nuottikustantajista.

Autopiano oli digitaalinen tallennus- ja toistojärjestelmä. Alan yritykset ostivat nuotteja ja siirsivät ne ykkösiksi ja nolliksi pitkille nauhoille, joita myytiin tuhansia -- satojatuhansia nimittäin -- jopa miljoonia. Ilman penninkään hyvitystä kustantajille. Nämä olivat digitaalisen musiikin piraatteja. Arrrr!

Säveltäjät ja kustantajat nostivat tietenkin haloon. Säveltäjä Sousa kävi kertomassa kongressille:

Nämä puhekoneet tulevat olemaan kohtalokkaita maamme musiikin taiteelliselle kehitykselle. Ollessani nuori poika...kaikkien talojen edessä kesäiltaisin näki nuoria ihmisiä yhdessä laulamassa uusia ja vanhoja lauluja. Tänä päivänä kuullaan näitä helvetillisiä koneita yötä päivää. Äänijänteemme ovat mennyttä. Laulu häviää evoluution myötä kuin häntä ihmiseksi muuttuvalta apinalta.

Kustantajat pyysivät kongressia kieltämään automaattipianot ja asettamaan lain, jolla musiikkiteollisuus saisi halutessaan kieltää kaikki tulevat musiikinkopiointijärjestelmät. Onneksemme kongressilla oli järkeä päässä, ja se päätti olla kriminalisoimatta Amerikan ykkösviihdykettä.

Ongelmaksi muodostui kuitenkin esiintyjien palkkiot. Perustuslaissa säädetään amerikkalaisen tekijänoikeussuojan tarkoitus: hyödyllisen taiteen ja tieteen kunnioitus. Säveltäjillä oli uskottava tarina siitä, että he säveltäisivät vähemmän, jos he eivät saisi työstään palkkaa, joten kongressin olikorjattava tämä asia. Tähän he päätyivät: jokainen, joka maksoi nuottikustantajalle kaksi senttiä, sai tehdä yhden automaattipianotallenteen mistä tahansa kyseisen kustantajan julkaisemasta laulusta. Kustantajilla ei ollut mahdollisuutta kieltäytyä, eikä kenenkään tarvinnut palkata asianajajaa 200 dollarilla tunnissa riitelemään siitä, oliko oikea rahasumma kaksi vai viisi senttiä.

Tämä pakkolisenssi on yhä käytössä: kun Joe Cocker laulaa "With a Little Help from My Friends," hän maksaa siitä Beatlesin kustantajalle korvausta ja tekee niin -- vaikka Ringo olisi sitä vastaan. Jos koskaan ihmettelit, kuinka Sid Vicious puhui Paul Ankan ympäri antamaan hänen kokeilla kappalettaan "My Way," nyt tiedät.

Tämä pakollinen lisenssi loi sellaisen maailman, jossa on ansaittu tuhansia kertoja enemmän rahaa tuhansia kertoja useammille säveltäjille, jotka sävelsivät tuhansia kertoja enemmän musiikkia tuhansia kertoja useampien ihmisten korvien iloksi.

Tämä tarina toistaa itseään teknologian vuosisadan aikana joka kymmenes tai viidestoista vuosi. Radio otettiin käyttöön vapaaehtoisin lisenssein -- musiikkiyhtiöt kokoontuivat pyytämään antitrustivapautusta voidakseen tarjota koko tuotantoaan kiinteään hintaan. Kaapelitelevisio otti käyttöön pakollisen lisenssin: ainoa keino, jolla kaapelitelevisio pääsi lähetyksiin käsiksi, oli niiden laiton kopiointi kaapeliin, ja kongressi näki hyväksi laillistaa tämän käytännön ennemmin kuin sekaantua sen perustajien televisiovastaanottimiin.

Joskus tuomioistuimet ja kongressi ovat yksinkertaisesti päätyneet kumoamaan tekijänoikeuden -- näin kävi videonauhurien kanssa. Kun Sony julkisti videonauhurin vuonna 1976, studiot olivat jo päättäneet, miltä elokuvan katselu oman kodin olohuoneessa näyttäisi: heidän ohjelmansa lisensoitaisiin käytettäväksi Discovision-nimisessä laitteessa, joka toisti isoja LP-levyn kokoisia levyjä, jotka kestivät vain muutaman toistokerran. DRM:n prototyyppi.

Sen ajan tekijänoikeusoppineet eivät ennustaneet hyvää videonauhurille. Sony riiteli saadakseen aikaan sen, että heidän tuotettaan voitaisiin käyttää reilun pelin hengessä, joka määriteltiin siten, että seuraavaa neljää tekijää punnittiin oikeudessa: onko kyseessä kooste useammasta teoksesta; käytetäänkö teosta kokonaan vai vain osia; onko teos taiteellinen vai tosiasioita kuvaava; soveltaako käyttäjä alkuperäisen tekijän liiketoimintamallia.

Betamax epäonnistui kaikilla neljällä rintamalla: kun Hollywood-elokuva aikasiirrettiin tai tallennettiin lähetyksestä, se oli 100-prosenttisen teoksen muuntamaton käyttö tavalla, joka suoraan romutti Discovision-lisenssit.

Jack Valenti, elokuvateollisuuden äänitorvi, kertoi kongressille vuonna 1982, että videonauhuri oli Amerikan elokuvateollisuudelle "kuin Bostonin Kuristaja yksin kotonaan olevalle naiselle."

Korkein oikeus kuitenkin tuomitsi Hollywoodin vuonna 1984 päättäessään, että mikä tahansa laite, jolla pystyttiin oikeuksia loukkaamattomaan käyttöön, oli laillisesti hyväksytty. Toisin sanoen, "Emme niele tätä Bostonin Kuristajan tarinaa: jos liiketoimintamalli ei selviä hengissä tämän yleistyökalun yleistymisestä, on aika kehittää uusi liiketoimintamalli tai mennä konkurssiin."

Hollywood löysi toisen liiketoimintamallin, kuten myös televisioyhtiöt olivat tehneet, kuten myös Vaudevillen artistit olivat tehneet, kuten musiikkikustantajat olivat tehneet, he tekivät enemmän taidetta, ja isommalta yleisöltä saadulla rahalla voitiin palkata enemmän taiteilijoita.

Yksi asia oli kaikille näille uusille taiteellisille liiketoimintamalleille yhteinen: se otti avosylin vastaan sen median, jossa se oli.

Jokaisella uudella onnistuneella mediaformaatilla on tämä ominaisuus: se on uskollinen itselleen. Lutherin Raamattu ei menestynyt siksi, että se teki munkkien käsin kopioiman Raamatun arvokkaaksi: ne olivat rumia, ne eivät olleet munkkilatinaksi, niitä ei lukenut ääneen sellainen henkilö, joka ei kyennyt tulkitsemaan tekstiä kuulijoilleen, ne eivät edustaneet jonkun isolla-oolla-omistautunutta työtä, joka oli omistanut elämänsä Jumalalle. Se, mikä teki Lutherin Raamatusta suositun, oli levinneisyys: se oli suosittu, koska se oli nopeasti leviävä: kaikki onnistumisen tekijät uudelle formaatille. Maailman onnistuneimpia järjestelmiä ovat ne, jotka tuottavat eniten: virukset, bakteerit ym. Kopiointi on paras elossapysymisen strategia.

Automaattipianot eivät kuulostaneet yhtä hyviltä kuin taitavan pianistin soitto, mutta ne *levisivät paremmin*. Radiosta puuttuivat konserttiesitykselle tyypilliset sosiaaliset komponentit, mutta se tavoitti suuremman ihmisjoukon kuin mitä mihinkään Vaudeville-talon konserttisaliin olisi mahtunut. MP3-tallenteiden mukana ei tule oheistekstejä, niitä ei myydä levykaupassa, jossa myyjä auttaisi valinnassa ja karsisi huonot ja katkenneet tiedostot: imuroin kerran kahdentoista sekunnin mittaisen "Hey Jude"-kappaleen alkuperäisestä Napsterista. Silti MP3 voittaa vielä CD:n. En tiedä, mitä CD-levyillä enää tekee: saan niitä, ja ne ovat kuin vaatekaupan antama pukulaukku: kauniita, ja tuntuu hullulta heittää niitä pois, mutta onko ison kasan omistaminen kätevää? Voin tallentaa kannettavaani kymmeniä tuhansia lauluja, mutta vastaava levypino, kaikkine oheismateriaaleineen -- on vastuu: osa kuukausittaisista varastointikustannuksistani kuluu siihen.

Nämä kaksi asiaa ovat tärkeimpiä, mitä tietokoneista ja Internetistä pitää tietää:

  1. Tietokone on bittien uudelleenjärjestelyyn tarkoitettu kone
  2. Internet on bittien väline, joka on tarkoitettu bittien halpaan ja nopeaan siirtelyyn paikasta toiseen

Jokainen uusi media, joka kytkeytyy Internetiin ja tietokoneisiin, tulee käyttämään näitä kahta seikkaa empimättä hyväkseen. Lehtipainokone ontarkoitettu halvan musteentuoksuisen uutistiedon nopeaan jakeluun: jos yrität saada sen tuottamaan hienoja taidelitografioita, saat vain roskaa. Jos yrität saada sen tuottamaan sanomalehtiä, saat vapaan yhteiskunnan perustatuotetta.

Tämä koskee myös Internetiä. Napsterin tuomion päivinä levy-yhtiöiden johtajilla oli tapana näyttäytyä konferensseissa kertomassa kaikille, että Napster oli tuomittu, koska kukaan ei tahtonut CD:tä huonompaan äänenlaatuun pakattuja MP3-tiedostoja vailla kansilehtisiä eikä lyhennettyjä tiedostoja tai väärin kirjoitettua metatietoa.

Tänä päivänä kuulemme sähköisten kirjojen kustantajien kertovan toisilleen ja kaikille, jotka viitsivät kuunnella, että sähköisten kirjojen ongelma on kuvaruuturesoluutiossa. Se on potaskaa, niin kuin myös koko juttu siitä, kuinka kauniilta kirja näyttää kirjahyllyssäsi ja miten kauniilta se tuoksuukaan ja kuinka helposti se luistaa käsistä ammeeseen. Nämä ovat ilmeisiä ja epätosia asioita, kuten ajatus siitä, että radio kyllä lähtee yleistymään, kunhan jonain päivänä keksitään kuinka myydä hotdogeja mainoskatkon aikana, tai että elokuvat jonain päivänä todella pääsisivät vauhtiin, kun keksitään miten näyttelijät saataisiin elokuvan päätyttyä vielä kerran uudelleen lavalle. Tai se, että protestanttinen uskonpuhdistus todella tarvitsi vain Lutherin valaisevasti kuvitetun Raamatun ja vuokrattavan papin lukemaan ääneen henkilökohtaista sinulle tarkoitettua Jumalan sanaa.

Uusmedia ei onnistu olemalla edeltäjänsä kaltainen, vaan paremmin: se onnistuu, koska se on vanhaa huonompi siinä missä vanha on hyvää, ja olemalla hyvä siinä, missä vanha on kehno. Kirjassa hyvää on paperinvalkoisuus, tarkka resoluutio, tekniikan yksinkertaisuus, halpa hinta ja hävitettävyys. Sähköisessä kirjassa hyvää on se, että sen sisältö voi olla kaikkialla maapallolla yhtaikaa ilmaiseksi saatavilla muodossa, joka taipuu vaikka chat-ohjelmaan tai sivu-päivässä-postituslistaksi.

Ainoa todella onnistunut elektroninen julkaisu -- tarkoitan satoja tuhansia, miljoonia kopioita, joita jaetaan ja luetaan -- on bookwarez, jossa skannattuja kirjoja jaetaan darknetissä. Ainoat lailliset kustantajat, joilla on mahdollista mitenkään onnistua sähköisessä julkaisussa, ovat ne, joiden kirjat kulkevat Internetissä ilman teknisiä kahleita: kustantajat kuten Baen Books ja omani, nimeltään Tor, jotka julkaisevat joko koko tuotantonsa tai osan siitä ASCII-, HTML- ja PDF-muodossa.

Laiteriippuvat sähköiset kirjat, DRM-sähköiset kirjat kopiointi- ja käyttörajoituksineen tulevat ryminällä alas. Myynti lasketaan muutamissa kymmenissä, korkeintaan sadoissa. Scifi on niche-bisnestä, mutta kun myytävien kopioiden määrä on vain kymmenkunta, se ei ole bisnestä vaan harrastus.

Jokainen meistä lukee yhä useampia sanoja yhä useammilta näyttöruuduilta joka päivä ammattiurallaan. Kyseessä on nollasumma: vastaavasti luetaan yhä vähemmän ja vähemmän paperilta. Vanhanaikainen pomo, joka tulostaa sähköpostinsa ja sanelee vastauksen sihteerilleen on tiedon valtatiellä kuollut.

Juuri tällä hetkellä ihmiset lukevat sanoja näyttöruudulta aina kun voivat. Lapsesi tuijottavat pelikonsolejaan silmien lupsottamiseen asti. Eurooppalaisteinit soittavat ovikelloja etusormiensa sijasta peukaloillaan, jotka ovat kehittyneet tekstiviestejä näpyttelemällä.

Paperi on pakkaus, jossa kirjan sisältö toimitetaan. Kirjojen tulevaisuus on halvoissa paino-sitomoissa kuten Internet Bookmobile, joka tuottaa dollarilla kymmenessä minuutissa täydellisen kirjan kiiltävine nelivärikuvineen: kun kirja tai sen osa tarvitaan paperilla, se voidaan valmistaa tarvittaessa. Kun kirja on luettu, se hävitetään. Laskeuduin Seattle-Tacoman lentokentälle maanantaina ja valmistin pari CD:tä musiikkikokoelmistani kuunnellakseni niitä vuokraamassani autossa. Kun palautin auton, jätin levyt sinne. Mitäpä niillä enää tekisi?

Aina kun uusi teknologia on vaikuttanut tekijänoikeuksiin, olemme muuttaneet tekijänoikeutta koskevia säädöksiä. Tekijänoikeus ei ole eettinen vaan käytännön asia. Ei ole mitään moraalia maksaa säveltäjälle paria penniä siitä, että hänen sävellystään käytetään automaattipianossa, eikä mitään moraalitonta jättää maksamatta Hollywoodille oikeudesta nauhoittaa elokuva televisiolähetyksestä videolle. Ne ovat vain parhaita tapoja tasapainottaa ihmisten fyysisen omaisuuden oikeuksia videonauhureissa ja levysoittimissa siten, että tekijätkin saavat leipänsä tuottaessaan elokuvia, musiikkia, kirjoja, maalauksia.

Teknologia, joka vaikuttaa tekijänoikeuksiin, toimii niin, koska se yksinkertaistaa luomista, kopiointia ja jakelua, ja vähentää sen kustannuksia. Olemassaoleva tekijänoikeuden alainen liiketoiminta käyttää hyväkseen vanhan tuotanto-, kopiointi- ja jakelujärjestelmän tehottomuutta ja tulee heikkenemään uuden teknologian myötä. Uuden teknologian myötä saamme kuitenkin enemmän taidetta ja parempaa saavutettavuutta: tekniikka on tätä *varten*.

Teknologia antaa meille suuremman kakun artistien jaettavaksi. Tämä on hiljaisesti hyväksytty jokaisessa tekijänoikeustaistelussa automaattipianoista lähtien. Kun tekijänoikeus ja teknologia törmäävät, tekijänoikeus on se, joka muuttuu.

Tämä tarkoittaa, että tämän päivän tekijänoikeus -- asia, jota DRM nimellisesti puolustaa -- ei ole kiveen hakattu. Se on luotu pitämään huolta teknisestä todellisuudesta, jonka edellisen sukupolven keksijät ovat luoneet. Jos innovatiivisuus hylätään nyt, tehdään hallaa tulevaisuuden taiteilijoille, jotka voisivat hyötyä Internetin ja tietokoneen tuomasta tekniikasta, saavutettavuudesta ja yleisöstä.

5. DRM on huono liikeidea Microsoftille

Kun Sony julkisti videonauhurin, se teki toistolaitteen, jolla Hollywoodin tuottamia tallenteita voitiin toistaa, vaikka Hollywood ei ajatuksesta pitänytkään. Teollisuus, joka kasvoi videonauhurin ympärille -- elokuvavuokraus, kotinauhoitus, videokamerat, jopa häiden videokuvaajat -- toivat Sonylle ja sen ryhmälle miljoonia.

Se oli hyvää liiketoimintaa -- vaikka Sony hävisikin Betamax-VHS-kamppailun, videonauhurimarkkinoilla riitti rahaa korvaamaan menetykset.

Mutta sitten Sony osti pienehkön viihdeyhtiön ja joutui vaikeuksiin. Kun MP3 tuli ja Sonyn korvalappustereoasiakkaat siirtyivät MP3-käyttäjiksi, Sony antoi musiikkiliiketoimintansa vetää showtaan: sen sijaan, että Sony olisi valmistanut suuren kapasiteetin kannettavan MP3-soittimen, Sony esitteli Music Clips -laitteen, johon mahtui pieni määrä musiikkia järjettömissä DRM-formaateissa kuten Real ja OpenAG. Runsaasti rahaa kului "ominaisuuksiin", joita lisättiin näihin laitteisiin sen estämiseksi, että asiakkaat eivät voineet siirtää dataa laitteesta toiseen. Asiakkaat pysyivät poissa.

Nykyisin Sony on heikoilla korvalappustereoiden kanssa. Markkinajohtajat ovat pieniä singaporelaisia yrityksiä, esimerkiksi Creative Labs. Yritys, jonkalaisen Sony olisi aiemmin murskannut kuin kärpäsen, kunnes Sonyn viihdeyksikkö ja Apple ottivat ylivallan.

Tämä johtui siitä, että Sonyn tuotteelle ei markkinoilla ollut kysyntää. Sonyn asiakkaat eivät eräänä aamuna heränneetkään sanomaan: "pahus, pistäisipä Sony hiukan kalliita insinöörejä töihin, jotta voisin tehdä vähemmän musiikkini kanssa." Vaihtoehdon tultua tarjolle Sonyn asiakkaat yksinkertaisesti siirtyivät toiseen laivaan.

Samoin kävi myös useille ihmisille, joilla tiedän olleen tapana siirtää CD-levyjään WMA-formaattiin. Myitte heille ohjelman, jolla saatiin paremmilta kuulostavia kopioita kuin MP3, mutta määrittelitte sen niin, että heidän kopioimansa kappaleet oli lukittu vain heidän tiettyyn tietokoneeseensa. Tämä merkitsi, että kun he ottivat varmuuskopion toiselle kiintolevylle ja asensivat käyttöjärjestelmän uudestaan (mikä on spywaren, virusten ja muiden haittaohjelmien vuoksi aina vain yleisempää), he havaitsivat, että varmuuskopioilta palautettua musiikkia ei enää voitu toistaa. Soitto-ohjelma luuli uudelleen asennettua käyttöjärjestelmää eri koneeksi, ja esti heitä kuuntelemasta laillisesti hankkimaansa musiikkia.

Tälle "ominaisuudelle" ei ole markkinakysyntää. Kukaan asiakkaistanne ei tahdo tehdä kalliita muutoksia tuotteisiinne vaikeuttaakseen varmistusta ja palautusta yhä lisää. Eikä ole olemassa hetkeä, jona asiakkaanne antavat teille vähemmän anteeksi, kuin se, jolloin he toipuvat katastrofaalisesta teknisestä häiriöstä.

Puhun kokemuksesta. Koska ostan uuden Powerbookin joka kymmenes kuukausi, ja koska aina tilaan uuden mallin aina julkistuspäivänä, saan Applelta runsaasti sitruunoita. Tämä tarkoittaa, että ylitin Applen kolmen iTunes-lisensoidun tietokoneen rajan aikaisin ja havaitsin, etten voi enää kuunnella satojen dollarien arvosta ostamiani iTunes-kappaleita, koska yksi lisensoiduista koneistani oli sitruuna, jonka Apple oli hajottanut osiin, toinen oli kaupassa menossa korjattavaksi Applelle, ja kolmannen omisti äitini, 4800 kilometrin päässä Torontossa.

Jos olisin ollut huonompi asiakas Applen laitteistodivisioonalle, olisi kaikki ollut hyvin. Jos olisin ollut vähemmän innokas Applen tuotteita kohtaan -- jos en olisi esitellyt äidilleni, kuinka iTunes-musiikkikauppa toimii -- olisi kaikki ollut hyvin. Jos en olisi ostanut niin paljon iTunes-musiikkia, että sen polttaminen CD:lle ja uudelleenkopiointi CD:ltä tietokoneeseen ei olisi ollut liian vaikea tehtävä, olisi kaikki ollut hyvin.

Apple palkitsi luottamukseni, saarnaukseni ja hallitsemattoman rahan tuhlaukseni kohtelemalla minua kuin roistoa ja estämällä minua kuuntelemasta laillisesti hankkimaani musiikkia, sillä aikaa kun Powerbookini oli kaupassa -- silloin, kun tuskin tunsin kykeneväni tukemaan Applea.

Tässä asiassa olen ääritapaus, mutta varoittava esimerkki. Jos Apple onnistuu liiketoimintasuunnitelmassaan, on vain ajan kysymys, ennen kuin jopa keskivertoasiakkaat ovat hankkineet riittävästi laitteita ja musiikkia päätyäkseen samoihin ongelmiin, joiden kanssa minä jo nyt painin.

Tiedätte, mitä ehdottomasti ostaisin? Levysoittimen, joka sallii minun toistaa kaikkien levyjä. Tällä hetkellä lähimmäksi tavoitetta pääsenVLC-nimisellä avoimen lähdekoodin sovelluksella, mutta se on täynnä pikku vikoja, eikä ollut esiasennettu tietokoneeseeni.

Sony ei valmistanut sellaista Betamax-laitetta, joka olisi toistanut vain Hollywoodiin haluamia elokuvia -- Hollywood pyysi tätä, he ehdottivat analogisen lähetyksen merkitsemistä (Broadcast Flag), johon videonauhurit reagoisivat estämällä tallentamisen. Sony viisveisasi heistä ja teki tuotteen, jota otaksui asiakkaidensa haluavan.

Olen Microsoftin asiakas. Kuten miljoonat muut Microsoftin asiakkaat, haluan soittimen, joka soittaa kaiken, mitä sinne panen, ja uskoakseni olette juuri se yritys, joka pystyisi sellaisen minulle antamaan.

Kyllä, tämä olisi tämänhetkisen tekijänoikeuslainsäädännön vastaista, mutta Microsoft on tehnyt jo vuosikymmeniä tekijänoikeudenloukkausvälineitä, jotka muuttavat tekijänoikeuslainsäädäntöä. Outlook, Exchange ja MSN ovat työkaluja, joihin on ympätty laajamittainen digitaalinen tekijänoikeusloukkaus.

Merkittävämmin IIS ja kaikki välimuistipalvelimenne kopioivat asiakirjoja ilman niiden tekijöiden suostumusta -- tämä on nyt laillista vain siksi, että Microsoftin kaltaiset yritykset rohkenivat toimia ja uhmata lainlaatijoita.

Microsoft puolusti asiakkaitaan ja kehitystä, ja voitti taistonsa niin ratkaisevasti, että useimmat ihmiset eivät edes havainneet koko taistoa.

Tehkää se taas! Tämä yritys voi katsoa maailman röyhkeimpiä, sitkeimpiä antitrustisäätäjiä silmiin ja nauraa. Antitrustiporukkaan verrattuna tekijänoikeuslakien säätäjät ovat lökäpöksyjä. Ne päihitätte vasemmalla kädellä.

Siva Vaidhyanathan kertoo kirjassaan Anarkisti kirjastossa, miksi studiot ovat niin sokeita asiakkaidensa tahdolle. Se johtuu siitä, että kaltaisemme ihmiset kuluttivat 1980- ja 1990-luvut kertoen heille huonoja scifitarinoita mahdottomasta DRM-teknologiasta, joka sallisi heidän laskuttaa pienen summan aina kun joku halusi katsoa elokuvan -- haluatteko pikakelata eteenpäin? Tämä toiminto maksaa hiukan lisää. Pause-napin käyttö maksaa pari senttiä tunnilta. Mykistys tekee neljännesdollarin.

Mako Analysis antoi viime kuussa lausuntonsa, jossa puhelinyhtiöitä kehotettiin lopettamaan Symbian-puhelinten tuki. Mako sanoo, että minun P900:ni kaltaiset puhelimet, joissa voi käyttää MP3-tiedostoja soittoääninä, ovat huonoja kännykkätaloudelle, koska ne panevat soittoäänien myyjät pois päiviltä. Mako sanoo, ettö CD:n ostaessasi ei pidä olettaa, että voit toistaa sitä MP3-soittimellasi, ja se, että se soi MP3-soittimessasi, ei ole mikään syy olettaa, että se toimisi soittoäänenä. Mitähän he mahtavat ajatella herätyskelloista, jotka soittavat CD-levyä? Eikö tämä ole pahaksi "herätysäänten" markkinoille?

Puhelinyhtiöiden asiakkaat haluavat Symbian-puhelimia ja ainakin tällä hetkellä puhelinyhtiöt ymmärtävät, että jos he eivät niitä myy, niin niitä myy joku muu.

Oikeasti käyttökelpoisilla laitteilla on valtava kysyntä. Eräs yritys hinnoittelee 30 000 dollariin 600 dollarin arvoisen DVD-jukeboksin -- mennäänpä syömään heidän lounaansa! Steve Jobs kieltää studiopomoja julkaisemasta hi-def-elokuvia ennen kuin ollaan varmoja, että yhtään tietokoneen kanssa toimivaa hi-def-DVD-tallenninta ei valmisteta.

Ehkä tällainen roska ei uppoa studioihin, mutta ei heitä kiinnosta teidänkään tuotteenne. Broadcast Protection Dicsussion Groupin kokouksissa, joissa myös Broadcast Flag hylättiin, studiot ilmoittivat, että heille käy mikä tahansa DRM-järjestelmä, paitsi Microsoftin tai Philipsin. Puhuin englantilaisten viestintänörttien kanssa Euroopan digi-tv-järjestelmien Broadcast Flag -suunnitelmista. He kertoivat, että Euroopassa kaikki on toisin. "Eniten meitä huolestuttaa se, että Microsoft tai joku muu amerikkalaisyritys saa sormensa peliin eurooppalaiseen televisiotoimintaan."

Amerikkalaiset elokuvastudiot eivät tahtoneet japanilaisten elektroniikkayhtiöiden saavan palaa elokuvakakusta, joten he tappelivat videonauhuria vastaan. Nyt jokainen elokuvantekijä on samaa mieltä siitä, että he eivät tahdo teidän tunkevan heidän ja asiakkaidensa väliin.

Sony ei saanut lupaa. Teidänkään ei pidä lupia pyydellä. Tehkää soitin, jolla kaikkia levyjä voi toistaa - tai joku muu tekee.